maanantaina, huhtikuuta 23, 2018

Vihreä kevät

Pitkä talvi on vienyt voimia. Kevät ei meinannut tulla millään, nyt kuitenkin kevät jo tuntuu olevan täällä. Olen nähnyt ensimmäiset leskenlehdet ja joutsenet.
Mökin piha on kuitenkin vielä lumen peitossa. Ärsyttävää. No kyllähän mökillä voi olla, vaikka pihalla ei vielä voi oikein mitään tehdä.
Ensiksi mökki pitäisi siivota sisältä. Se on siinä kunnossa mihin syksyllä sen jätin, paitsi, että sisällä on lisäksi ulkotavaroita talvelta suojassa. Syksysin iskee aina mökkiväsymys, enkä jaksa siivota mökkiä kunnolla. Se kostautuu aina näin keväisin.

Vaikka on kevät ja valo lisääntynyt huomattavasti, ei  minun mieli ole mitenkään muuttunut. Vähän helpompi olla, mutta silti. Joka aamu herääminen on vaikeaa ja alan jo odottamaan iltaa, että pääsee nukkumaan.
Mutta tätä se on.

Mutta asiaan. Nyt on tullut uusi nauha, vihreä-nauha. Rintasyöpä-kampanjassa oli vaaleanpunainen-nauha.
Tämä on mielinauha. Nauha maksaa 4e ja kolme euroa menee suomen mielenterveysseuran työhön.
Minua tämä nauha tökkii, ihan niinkuin rintasyöpäkamppiksen vaaleanpunainen-nauha.
Sinäänsä on hienoa, että kerätään rahaa tärkeään työhön. Mutta, jos joku ostaa tällaisen nauhan ja tökkää sen takkiinsa, en koe, että se mitenkään auttaa minua saati lisää hyväksyntää tai tietoisuutta mielenterveyssairauksien kohdalla.
Ihminen voi ostaa nauhan, sen enempiä ajattelematta, muuttamatta mielipiteitään tai suhtautumistaan mielenterveyssairaisiin.
Mikä minusta olisi tärkeämpää?
Tehdä mielensairauksista osa elämää, opettaa niistä, kertoa niistä ja tehdä niistä sairauksia, joista voi ystävien kanssa jutella, siinä missä selkäongelmista.
Minusta olisi tärkeämpää saada lisää rahaa ja koulutusta julkiseenterveydenhoitoon, niin, että apua tarvitseva saisi apua.
Niin, että minä saisin apua!
Itsekästä, mutta olkoon.

Jos myyntiin tulisi esim. paitoja joissa lukisi, että sairastan masennusta tai olen bipolaarihäiriöinen tai skitsofreenikko tai anorektikko tai mitä ikinä sairastatkin, ostaisin heti.  Koen, että se toisi näitä pelottavia sairauksia lähemmäksi ihmisiä.
Mentalwearilla o!i aikoinaan todella hienoja paitoja. Pahikselta löytyy vielä muutama hyvä paita, kuten omistamani Niuvanniemipaita.

No kyllä varmaan nämä nauha-kampanjat on tosi hyviä, mutta tuntuu, että niihin voi osallistua sen enempiä ajattelematta.

Minua myös hiukan ärsyttää ihmiset, jotka tulevat julkisuudessa esiin mielenterveyssairauksiensa kanssa, koska esiintulo tapahtuu yleensä olen parantunut-hengessä.  Olin masentunut, selätin sen. Olin syömishäiriöinen, en enää. Kärsin ahdistuksesta, jooga auttoi. Ruokavalio, muutti elämäni. Masennukseni parani liikunnan avulla.

Minustakin voitaisi tehdä juttu, en parantunut masennuksesta, syön kourallisen pillereitä joka aamu, jooga ja liikunta ei auttanut. Yhteiskunta ei enää tarjoa apua.
Se olisi mielestäni rehellisempää ja toisi ihmisille lähemmäksi sitä todellista kuvaa, mitä mielensairaus voi olla.

Mutta nyt on kevät ja valoa. Vielä, jos se lämpö yltäisi tänne meillekin asti. Voisin vetäistä niuvanniemipaidan päälle tai Petri Nygårdin Paska maailma t-paidan.



keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2018

Lääkärissä

Kävin siellä lääkärissä. Terveyskeskuksessa. Olin varautunut mapilliseslla papereita. Oli B-todistusta ja haastattelua joka lähtöön. No lääkäri uusi reseptini, kirjoitti vielä diagnoosini ylös tiedostoon. Siinä sitten mietittiin sitä hoitosuhdetta, mitään ei ole tarjota. Tai no voin minä käydä viisikertaa psykiatrisenhoitajan kanssa juttelemassa, että pääsee akuuteimman ajan yli.
Jee!
Minkä akuuteimman?
Eli vahvistui sekin asia minkä kyllä tiesin. Apua ei ole saatavilla.
Vaikka olen sen aina tiennyt, niin se on todella masentavaa kuultavaa.

Jospa vaikka iskisi ahdistus ja saisin paniikkikohtauksen tai olisin muuten vain varma, että nyt en kestä, mitä tekisin?
Soittaisin hätänumeroon ja sieltä viilettäisi ambulanssi henkilöstöineen minua katsomaan. No he huomaisivat, että olen avun tarpeessa, koska en ole humalassa, mutta huudan tuskaani suoraa kurkkua.
Sitten he kiikuttavat minut hyvin ystävällisesti ambulanssilla päivystykseen.
Päivystyksen lääkäri haastattelee minua ja tekee masennuskyselyn. Kyselyn tuloksena lääkäri antaa ehkä yhden diapamin ja lähettää kotiin. Mitäs muutakaan siinä voisi?

Se on jotenkin hyvin masentavaa ja ahdistavaa. Tämän kanssa nyt vaan sinnitellään loppuelämä ja jos et halua sinnitellä, niin ole hyvä ja tapa itsesi.

Minut on kirjoitettu eläkkeelle, joten en ole edes oikeutettu kelan kuntoutukseen.
Ja koska olen eläkkeellä tulot ovat hyvin pienet, niin ei ole mitään mahdollisuutta käydä omakustanteisesti terapiassa.

Ja kun jos se oireilu edes olisi kausittaista, mutta kun ei. Ja ehkä jos tämän kaiken keskellä ei olisi niin helkutin yksin.
Pitää muuten tässä kohtaa kiittää toista hullua kissanaista, joka jaksaa olla tukenani ja jonka kanssa voi heittää hurttia huumoria, ambulanssimies-kaveria, joka jaksaa viestejäni ja minua, vaikka ei olla koskaan nähty ja lääkäriystävääni, joka on aina valmis tulemaan hätiin.

He ovat minun tukiverkostoni. Vaikka heitä on vain kolme, niin se riittää minulle. Ei se määrä vaan se laatu. Nämä ystävät eivät muuten keskenään tunne toisiaan.

Täällä on muuten satanut parina viime vuorokautena n. 20 cm lisää lunta, ei kamalasti nosta mieltä, kun tuntuu, että tämä ikitalvi ei lopu koskaan. No kyllä se lumi ehkä juhannukseksi sulaa, toisaalta jos tämä kevät ja kesä on samanlainen kuin viime vuona en olisi niinkään varma.

Kerrostaloon jossa asun on myös tulossa putkiremppa senkään ajatteleminen ei mitenkään nosta mieltä, lähinnä se olemattoman rahan meno. Onneksi toinen kissanainen lupasi, että tarvittaessa saan kortteerata heillä remontin ajan.

Onneksi valoisuus on lisääntynyt. Koiran kanssa käydessä lenkillä viiden aikaan ei tarvitse heijastimia ja huomiovaloja.

Tunti kerrallaan mennään eteenpäin ja aina sillä oletuksella, että huomenna on paremmin.




tiistaina, helmikuuta 20, 2018

Valehtelijoiden klubi

Ensi viikolla on lääkäri. Terveyskeskuslääkäri. Pitäisi keskustella lääkityksestä ja muutenkin tästä minun hoitosuhteesta tai sen olemattomuudesta. Terveyskeskuksenhan olisi minulle jonkinlainen hoitosuhde järjestettävä. Ehkä muukin, kuin kerran vuodessa uusia reseptit ja senkin voi hoitaa kanta-palvelun kautta. Kävin jo labrassakin, pitää kuitenkin aina silloin tällöin katsastaa nuo thyroksiini-arvot, ovat uusineet reseptiä ilman sen kummempaa seurantaa. Minua jännittää ja pelottaa. Lääkäriä en ole koskaan tavannut, en tiedä onko kauankin ollut minun "omalääkäri", sillä viimeksi olen käyttänyt julkisia palveluja pari vuotta sitten, kun kissa puri minua pahasti. Sekin oli päivystyskäynti perjantai-iltana.
Periaatteessa, kun hoitouhteeni psykiatrian keskulsella lopetettin pari vuotta sitten, olisi hoitosuhteeni pitänyt siirtyä terveyskeskukselle tai siirtyihän se, mutta eipä sitä hoitosuhteeksi voi sanoa.
No, minä pidän itse itsestäni huolta, syön lääkkeet ja niin edelleen, mutta entäs ne, jotka eivät osaa tai pysty tai jaksa?
Luulisi, että tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi pitää avohoitopotilaat edes jotenkin tutkassa, kuin, että jätetään oman onnen nojaan, sitten osalta pettää elämänhallinta ja tarvitaan sairaalajaksoja tms. Mutta onpa maailmassa paljon muitakin asioita, jotka voisi mielestäni hoitaa erilailla.

Mutta takaisin lääkäriin. Se ahdistaa, mietityttää.  Minulla on sellainen tunne, kuin olisin syytettynä.  Ja vielä syyllinen. Tuntuu, kuin pitäisi todistella, että oikeasti olen sairas ja sairaus rajoittaa elämääni. Tämä masennuksen ja ahdistuksen diagnosointi, kun nojaa pitkälti potilaan kertomaan. Sitä ei siis voi fyysisesti todentaa, aivoja ei voi kuvata ja huomata, että tuossa kohtaa on toimintahäiriö ja sen seurauksena masennus. Ja aina pelkään, että jos valehtelenkin, jos oikeasti olen ihan samanlainen,kuin kaikki muutkin, laiska vain.
Vaikka tiedän, että moni eri lääkäri on minut diagnosoinut ja minulla on mapillinen paperia todistamassa tilaani, niin silti.
Joidenkin lääkäreiden on ollut vaikea ymmärtää, että minulla ei ole ollut paranemisjaksoja, vaan olen niin kauan kuin muistan ollut masentunut ja ahdistunut.
Juuri nyt minulla on lääkitys joka toimii, tai siis ei toimi, mutta toimii, niin hyvin, kuin voi.

Minua myöskin ahdistaa tämä hoitosuhteentaso. Terveyskeskuksella on psykiatrisia sairaanhoitajia tms, joiden kanssa voi käydä juttelemassa. Mutta minusta on tullut hiukan kyyninen senkin suhteen.
Minulla on ollut aika todella monta vuotta aikaa oppia, miten sairauksieni kanssa tulee toimeen ja minulla on ehkä aika vahvat mielipiteet mikä auttaa ja mikä ei.
Sekä olen törmännyt alan ihmisiin, jotka eivät ole olleet kovinkaan kannustavia.
Parin vuotta sitten olin kurssilla, jossa piti oppia keinoja ahdistuksen hallintaan. Koin kurssin hiukan turhauttavaksi. Koin, että siellä esitetyt keinot oli jo kokeiltu ja kurssin vetäjät eivät olleet tästä kovinkaan innoissaan. Osallistuin kyllä kaikkeen, tein kaikki harjoitukset jne. silti.
Meillä oli eräs tehtävä, jossa piti luetella asioita, joita ahdistuksissamme teemme ja jotka ovat tuhoavia elämillemme.
Minä en keksinyt sellaisia, vaikka kuink ahdistaa, en tee mitään sellaista, joka vahingoittaisi minua tai elämääni. En siis vedä kännejä, en vedä lääkkeitä, en tuhlaa kaikkia rahojani, en lyö laimin elämääni, itseäni tms.
Kun sanoin tästä ryhmänvetäjälle, että en oikein keksi mitään, hänen vastaus oli, että sittenhän sinulla ei ole mitään ongelmaa.
Jäin häntä suu auki tuijottamaan. Että, no ei sitten. Valehtelen vain ja olen keksinut kaiken, ei minulla ongelmia ole.

Siis vähän jänskättää. Ahdistaa. Pelottaa.



keskiviikkona, helmikuuta 07, 2018

Kosminen syy

Alkuvuosi ja tammikuu, meni onneksi todella nopeasti. Melkein joka päivä oli kissahommia. Eläinlääkäristäkaikkeen mahdolliseen. Minulta on lähtenyt tammikuun aikana 5 kissaa uusiin koteihin. Helmikuun alun piti ystävän muutto onneksi kiireisenä. Valoisuus on lisääntynyt, vielä neljän jälkeenkin on valoisaa. Pakkasta on ollut liikaa, ainakin minun ja autoni mielestä. Auton ovet jäätyvät, sitten ne eivät joko mene kiinni tai aukea. Monta päivää piti kulkea pelkääjän puolen ovesta, kun kuskinpuoli eivain auennut. Onpa sitä tullut kiivettyä auttonja autosta takaovienkin kautta. Kerran jouduinkiipeämään ulos takakontinkautta, kun molemmat etuovet jäätyivät (kyllä ajon aikana, vaikka lämmitys oli päällä)ja takapenkillähuomasin, että takaovissa oli lapsilukko päällä. Kerran olenmyös kaupanparkkiksella pyytänyt naapuriautonkuskia avaamaan takaoveni, että pääsen autostani ulos. Se mies tuijotti hiukan.No onhan tuo piristävääkin, mutta väliin todella ärsyttävää. Ei siitä hermojaan kannata menettää, ei se auta.  Onhan se kokemus ajaa autoa yhdellä kädellä ja pitää ovea kiinni toisella. Tällöin en valitse moottoritietä, vaan paikallisteitä ,kyllä se ovi sitten jossain välissä menee kiinni.

No silti, koko ajan se lämpimämpi ilma on lähempänä. Onneksi.
Mutta pakkohan se on myöntää, että välillä vituttaa ihan pidemmän kaavan mukaan.
Tämä tilanne. Että eikö se tilanne oisinyt helpottaa. Ja pakkohan se on myöntää, että välillä uppoaa; miksi  minä?-mietteisiin.

Sitten kirottuaan alimpaan helvettin kaikki mahdolliset syylliset, ei auta kuin päätyä siihen, että tällä kaikella on jokin kosminen syy, jota minä en ymmärrä.

Koska kyllähän sitä alkaa mennä hermo, kun viimeiset 30 vuotta on herännyt suorittamaan päivän ja odottaa, että tulee ilta ja pääsee nukkumaan. Ja toivoo, että huomenna olisi paremmin, että jotain tapahtuisi.

Siinä odottaessa aika puuroutuu ja katoaa. Katsoo ulos ja vuodenaikojen mukaan maisema muuttuu ja siinä se.
Aina välillä mietin muistetaanko minusta mitään kuoltuani, ei muisteta. Mitä voi muistaa ihmisestä, joka istuu kotona ja toivoo, että jos päässä joku osa kolisisi paikoilleen ja olisiki paremmin. Onneksi se ei todellakaan ole enää minun  huoleni, mitä minusta ajatellaan kuolemani jälkeen.
Ja jos joku nyt vasta eksyi lukemaan blogiani,niin kaikki on kokeiltu, paitsi lobotomiaa. Hyvät neuvot eivät siis ole tarpeen, ihmeet olisi.

Ja eikun jatketaan, kun ei muukaan auta.

torstaina, joulukuuta 28, 2017

Uudelta vuodelta toivon....

Joulun pyhät meni, onneksi. Selvisin, onneksi. Tai turhaa on onneksi sanoa, että selvisin, tottakai selvisin, ahdistus itsessään kun ei tapa. Tietysti olisi voinut jäädä kiinni painajaiseen ja elää aattoa uudestaan ja uudestaan, aina kun herää olisi jouluaatto, se sama jouluaatto.
Joulu oli todellakin valkea lunta on satanut valtavasti, joka päivä on auton saanut etsiä kinosten alta.
En tykkää, sillä sen sulaminen kestää sitten ikuisuuden. Voisi olla lunta vielä tammikuu ja sitten yhdessä yössä sulaa pois.

Uusivuosi on minulle kuitenkin aina helpotus, siitä alkaa kevät. Johtunee siitä, että sekä kouluaikana, että työelämässä vuosi jaettiin aina kevät-ja syyslukukauteen. Kevätlukukausi alkoi joululoman jälkeen.

Jälleen yksi vuosi takana, jälleen uusi edessä.

Takana on rankka, raskas vuosi.
En rupea erittelemään, en jaksa, en halua.
Yritän edes keskittyä hyvään.

Olen oppinut paljon uusia asioita. Ihan puhtaasti konkreettisia asioita, ei mitään 'olen oppinut itsestäni uutta'.
Tunnen itseni jo liian hyvin oppiaksi jotain uutta itsestäni.

Olen oppinut paljon sekä kissahommissa, että toimiessa siirtolapiutarhayhdistyksen puheenjohtajana.
Käytännönasioita, paljon ja tieto on aina hyväksi.

Sitten on edessä uusi vuosi, yhtä asiaa toivon. Parempia ilmoja. Lämmintä.
Lupauksia en tee. Miksi luvata itselleen mitään. Voisihan sitä vaikka olla parempi ihminen, mutta en kuitenkaan ole.
En aio olla liikunnallisempi tai vähentää herkkujen syöntiä.
Voisin tietysti yrittää olla ruoskimatta itseäni niin paljon (henkisesti meinaan). Ruoskisin itseäni siitä, että pitää ruoskia itseään vähemmän.


Ehkä voisin luvata, että yritän tehdä elämästäni sellaista, että minun on hyvä elää sitä.

(Sivuhuomautuksena kerron, että kolme erittäin aktiivista kissanpentua kirjoittaa tätä postausta kanssani, se on niin jännä tämä tabletin kosketusnäyttö.)

Siinä se taas meni, yksi vuosi. Onneksi aika vierii eteenpäin, kaikesta huolimatta.


torstaina, joulukuuta 14, 2017

Mutta minulta puuttuisi rakkaus

Olin alle 10 tai ehkä 10, kun katsoin peiliin ja totesin olevani ruma. Lihavakin, epätyttömäinen ja outo ja kaikinpuolin epäonnistunut.
Tunsin, että kaikki muut luokan tytöt olivat kauniita, hyviä ja onnistuneita. Se oli minulle totuus, jota en pahemmin kyseenalaistanut tai miettinyt. 80-luvulla ei ollut tietoa saatavilla kuten nykypäivänä. Ei puhuttu syömisongelmista ja muista itsetunnonhäiriöistä.
Eikä meillä perheessä keretty asiaa sen enempää miettimään. Olinhan pari vuotta sitä ennen selvinnyt aivokasvaimesta, vanhempieni avioliitto rakoili pahanpäiväisesti, kuten myös isäni terveys.
En osannut puhua asiasta kenellekään, se oli olemassaoleva totuus.

Siitä asti oireilin itseinholla, ahdistuksella, masennuksella, mutta en kuitenkaan kertonut kenellekään, en puhunut asiasta, toivoin vain pienen pääni sisällä, että joku tykkäisi minusta.

Vasta kymmenen vuotta sitten lääkärillä asiasta mainitsin, olin silloin lähemmäs kolmekymmentä, nyt lähemmäs neljäkymmentä. Tietysti silloin alettiin ensisijaisesti hoitamaan masennusta ja ahdistusta ja keskityttiin siihen, että pysyn hengissä. Kuitenkin jossain vaiheessa diagnoosilistaan lisättiin epätyypillinen syömishäiriö. Eli en täytä bulimian tai anoreksian diagnostiikkaa, mutta ei homma normaaliakaan ole.

Ongelmahan tämä kuitenkin on eikä sitä ole osattu ratkaista, koko masennus-ahdistus ongelmaa ei ole osattu ratkaista. Siispä eläkkeellä ollaan ja lääkkeitä popsitaan.
Olen ahdistukseeni ja masennukseeni saanut paljon apua sekä terapiossa, keskustelemalla ja sitä kautta ymmärtämällä, että tää on näin ja tämän kanssa eletään. Elämä rakennetaan niin, että siitä selvitään.
Vaikka se on äärettömän vaikeaa.

Eräässä asiassa en kuitenkaan yrityksestä huolimatta ole edistynyt. Se on minun ulkonäkö.
Minulle on sanottu, että kyllä tämän ikäisen jo pitäisi pystyä hyväksymään itsensä. En pysty.
Koen aivan samalla tavalla kuin lähes 30 vuotta sitten katsoessani peiliin. Näen ruman ja kykenemättömän ihmisen.

Päässäni asuu valhe, jota en saa ravistettua pois. Olen vakuuttunut, siitä, että jos näyttäisin Cindy Crawfordilta olisi elämäni paljon parempaa (taas se 80-luku).
Jos olisin laiha, kaunis, naisellinen ja pitkätukkainen, minusta pidettäisiin, minua rakastettaisiin, enkä olisi yksin.
Kaikki olisi paremmin.
Järjellä toki tiedän, ettei näin ole, mutta jos kuitenkin.

Omissa nahassaan pitäisi viihtyä, sillä sitä ei pääse pakoon. Se tuijottaa sinua joka paikassa, päivästä ei selviä katsomatta peiliin.
Inho jota et pääse pakoon, jota ei pysty peittämään.

Vihaan jokaista suupalaa, jonka pistän suuhuni. Poden huonoa omaatuntoa, kun syön suklaata ja jäätelöä, mutta sillä hetkellä me lohduttavat.

Pidän paljon koko ajan enemmän heräävästä keho positiivisuus-aatteesta. Siitä ajatukseta, että se mitä vaaka tai peili näyttää ei määritä meitä.
Samalla koko ajan lehtien sivut pullistelevat fitnes-kaunottaria, missi-instituutio on hengissä ja hyvin voiva, kauneutta, laihuutta ja nuoruutta, ihaillaan yhä edelleen. Kaikki paikat ovat täynnä mainoksia, kuinka laihdutat, kuinka pysyt nuorena ja kauniina.

Ja minä tiedän tämän kaiken ja ymmärrän.
Silti joka hetki, toivoisin, että jos olisinkin kaunis ja laiha ja joku tykkäisi minusta.
Koen häpeää siitä, että en ole mallinmitoissa. Koen, että minua paheksutaan, että mitä tuokin luulee olevansa, läski ja ruma se on.
Kukaan ei voi pitää minusa, läskistä ja rumasta, epäkelvosta ihmisestä, joka ei edes osaa mitään. Säälivät korkeintaan. Yksin on tuokin.
Kukaan ei voi minua oikeasti rakastaa.


maanantaina, marraskuuta 13, 2017

maa makaa martona kohmeessa

Mokoman  kappaleesta marras, on lainattu tuo hieno lause.  Marraskuu ja on niin pimeää, varsinkin tällaisena sateisena päivänä. Kolmen aikaan pitää laskea sälekaihtimet, ettei ihan kaikki näe sisälle. Kylmää, märkää ja pimeää. Aivan kuin mieleni, tai no onko se märkä, sitä en osaa sanoa. Ollut todella rankkaa, aamuisin sängystä pääseminen on tervanjuontia. Onneksi on taas eläimet. Koira pitää viedä ulos, kissat ruokkia ja hiekkalaatikot tyhjentää. Kissoja on lähtenyt uusiin koteihin ja toisia tullut tilalle. Moni kysyy onko vaikea luopua kissoista, minulle ei ole, olen iloinen siitä, että ne saavat uuden hyvän kodin.
Kissojen hoidon lisäksi olen lähinnä lukenut ja katsonut elokuvia. Syyskuun alusta olen lukenut 20 kirjaa, 21. menossa. Luen kirjat e-kirjoinan niin ainakin bookbeat pitää hyvin lukua luetuista kirjoista.  Elokuviakin on tullut katsottua lukematon määrä. niitäkin laidasta laitaan, pahimmat kauhuleffat skippaan.

Koen kuitenkin huonoa omaatuntoa sohvalla makaamisesta, ei kuitenkaan oikein jaksa yhtään mitään. Kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Turhalta.

Koko tämä pimeä vuodenaika ja lähestyvä joulu kiristää hermoja. Onneksi joulu on lähellä vuoden loppua ja tammikuussa on jo hiukan valoisampaa ja tärkeämpää, alkaa kevät.
Pimeä ja kylmä jotenkin koko ajan muistuttaa omasta yksinäisyydestä. Luulisi, että pimeään on helppo kääriytyä ja antaa kipujensa valua syvyyksiin. Minulla se toimii juuri päin vastoin. Ulkona oleva rumuus ja kuolema muistuttaa omasta synkkyydestä niin kovin. Siitä, että on yksin. Unohdettu ja hyläty, sivuun viskattu.
Minä viihdyn yksi, tykkäään olla yksin ja tarvitsen tilaa, silti...
Aina ei jaksaisi yksin kantaa huolta kaikesta, olla vastuussa kaikesta. Olisi mukava, kun voisi joskus sanoa, että kanna sinä kauppakassit, minä en jaksa. Tai vaihdan sulake minä en osaa tai huolehtia jonkun kanssa yhdessä siitä, että pankkitilin saldo on aikapieni ja vielä pitäisi tämä kuu selvitä.
Tai syödä yhdessä.

Tai jos kuolen, niin mistä kukaan saa siitä tietää. Työssäkään, kun en käy. Eihän se muuten haittaa, jos kuolla kupsahtaa, mutta kun on näitä eläimiäkin, etteivät sitten nälkään ja janoon kuole. Tai ainahan on se onni, että saavat eläimetkin sitten syödäkseen, jos kerkeän alkaa mädäntyä, ennenkuin kukaan huomaa mitään.... no elämä on.

Piristäviä kuvia vielä loppuun

Lippen mielestä lumi on ihanaa, silloin kun sitä on

Helmi ja Helmin häntä

Lämpimässä

Koiriin on hyvä tutustua heti, kun osaa liikkua

Arka pieni kissa

Tissillä on hyvä olla