torstaina, joulukuuta 28, 2017

Uudelta vuodelta toivon....

Joulun pyhät meni, onneksi. Selvisin, onneksi. Tai turhaa on onneksi sanoa, että selvisin, tottakai selvisin, ahdistus itsessään kun ei tapa. Tietysti olisi voinut jäädä kiinni painajaiseen ja elää aattoa uudestaan ja uudestaan, aina kun herää olisi jouluaatto, se sama jouluaatto.
Joulu oli todellakin valkea lunta on satanut valtavasti, joka päivä on auton saanut etsiä kinosten alta.
En tykkää, sillä sen sulaminen kestää sitten ikuisuuden. Voisi olla lunta vielä tammikuu ja sitten yhdessä yössä sulaa pois.

Uusivuosi on minulle kuitenkin aina helpotus, siitä alkaa kevät. Johtunee siitä, että sekä kouluaikana, että työelämässä vuosi jaettiin aina kevät-ja syyslukukauteen. Kevätlukukausi alkoi joululoman jälkeen.

Jälleen yksi vuosi takana, jälleen uusi edessä.

Takana on rankka, raskas vuosi.
En rupea erittelemään, en jaksa, en halua.
Yritän edes keskittyä hyvään.

Olen oppinut paljon uusia asioita. Ihan puhtaasti konkreettisia asioita, ei mitään 'olen oppinut itsestäni uutta'.
Tunnen itseni jo liian hyvin oppiaksi jotain uutta itsestäni.

Olen oppinut paljon sekä kissahommissa, että toimiessa siirtolapiutarhayhdistyksen puheenjohtajana.
Käytännönasioita, paljon ja tieto on aina hyväksi.

Sitten on edessä uusi vuosi, yhtä asiaa toivon. Parempia ilmoja. Lämmintä.
Lupauksia en tee. Miksi luvata itselleen mitään. Voisihan sitä vaikka olla parempi ihminen, mutta en kuitenkaan ole.
En aio olla liikunnallisempi tai vähentää herkkujen syöntiä.
Voisin tietysti yrittää olla ruoskimatta itseäni niin paljon (henkisesti meinaan). Ruoskisin itseäni siitä, että pitää ruoskia itseään vähemmän.


Ehkä voisin luvata, että yritän tehdä elämästäni sellaista, että minun on hyvä elää sitä.

(Sivuhuomautuksena kerron, että kolme erittäin aktiivista kissanpentua kirjoittaa tätä postausta kanssani, se on niin jännä tämä tabletin kosketusnäyttö.)

Siinä se taas meni, yksi vuosi. Onneksi aika vierii eteenpäin, kaikesta huolimatta.


torstaina, joulukuuta 14, 2017

Mutta minulta puuttuisi rakkaus

Olin alle 10 tai ehkä 10, kun katsoin peiliin ja totesin olevani ruma. Lihavakin, epätyttömäinen ja outo ja kaikinpuolin epäonnistunut.
Tunsin, että kaikki muut luokan tytöt olivat kauniita, hyviä ja onnistuneita. Se oli minulle totuus, jota en pahemmin kyseenalaistanut tai miettinyt. 80-luvulla ei ollut tietoa saatavilla kuten nykypäivänä. Ei puhuttu syömisongelmista ja muista itsetunnonhäiriöistä.
Eikä meillä perheessä keretty asiaa sen enempää miettimään. Olinhan pari vuotta sitä ennen selvinnyt aivokasvaimesta, vanhempieni avioliitto rakoili pahanpäiväisesti, kuten myös isäni terveys.
En osannut puhua asiasta kenellekään, se oli olemassaoleva totuus.

Siitä asti oireilin itseinholla, ahdistuksella, masennuksella, mutta en kuitenkaan kertonut kenellekään, en puhunut asiasta, toivoin vain pienen pääni sisällä, että joku tykkäisi minusta.

Vasta kymmenen vuotta sitten lääkärillä asiasta mainitsin, olin silloin lähemmäs kolmekymmentä, nyt lähemmäs neljäkymmentä. Tietysti silloin alettiin ensisijaisesti hoitamaan masennusta ja ahdistusta ja keskityttiin siihen, että pysyn hengissä. Kuitenkin jossain vaiheessa diagnoosilistaan lisättiin epätyypillinen syömishäiriö. Eli en täytä bulimian tai anoreksian diagnostiikkaa, mutta ei homma normaaliakaan ole.

Ongelmahan tämä kuitenkin on eikä sitä ole osattu ratkaista, koko masennus-ahdistus ongelmaa ei ole osattu ratkaista. Siispä eläkkeellä ollaan ja lääkkeitä popsitaan.
Olen ahdistukseeni ja masennukseeni saanut paljon apua sekä terapiossa, keskustelemalla ja sitä kautta ymmärtämällä, että tää on näin ja tämän kanssa eletään. Elämä rakennetaan niin, että siitä selvitään.
Vaikka se on äärettömän vaikeaa.

Eräässä asiassa en kuitenkaan yrityksestä huolimatta ole edistynyt. Se on minun ulkonäkö.
Minulle on sanottu, että kyllä tämän ikäisen jo pitäisi pystyä hyväksymään itsensä. En pysty.
Koen aivan samalla tavalla kuin lähes 30 vuotta sitten katsoessani peiliin. Näen ruman ja kykenemättömän ihmisen.

Päässäni asuu valhe, jota en saa ravistettua pois. Olen vakuuttunut, siitä, että jos näyttäisin Cindy Crawfordilta olisi elämäni paljon parempaa (taas se 80-luku).
Jos olisin laiha, kaunis, naisellinen ja pitkätukkainen, minusta pidettäisiin, minua rakastettaisiin, enkä olisi yksin.
Kaikki olisi paremmin.
Järjellä toki tiedän, ettei näin ole, mutta jos kuitenkin.

Omissa nahassaan pitäisi viihtyä, sillä sitä ei pääse pakoon. Se tuijottaa sinua joka paikassa, päivästä ei selviä katsomatta peiliin.
Inho jota et pääse pakoon, jota ei pysty peittämään.

Vihaan jokaista suupalaa, jonka pistän suuhuni. Poden huonoa omaatuntoa, kun syön suklaata ja jäätelöä, mutta sillä hetkellä me lohduttavat.

Pidän paljon koko ajan enemmän heräävästä keho positiivisuus-aatteesta. Siitä ajatukseta, että se mitä vaaka tai peili näyttää ei määritä meitä.
Samalla koko ajan lehtien sivut pullistelevat fitnes-kaunottaria, missi-instituutio on hengissä ja hyvin voiva, kauneutta, laihuutta ja nuoruutta, ihaillaan yhä edelleen. Kaikki paikat ovat täynnä mainoksia, kuinka laihdutat, kuinka pysyt nuorena ja kauniina.

Ja minä tiedän tämän kaiken ja ymmärrän.
Silti joka hetki, toivoisin, että jos olisinkin kaunis ja laiha ja joku tykkäisi minusta.
Koen häpeää siitä, että en ole mallinmitoissa. Koen, että minua paheksutaan, että mitä tuokin luulee olevansa, läski ja ruma se on.
Kukaan ei voi pitää minusa, läskistä ja rumasta, epäkelvosta ihmisestä, joka ei edes osaa mitään. Säälivät korkeintaan. Yksin on tuokin.
Kukaan ei voi minua oikeasti rakastaa.


maanantaina, marraskuuta 13, 2017

maa makaa martona kohmeessa

Mokoman  kappaleesta marras, on lainattu tuo hieno lause.  Marraskuu ja on niin pimeää, varsinkin tällaisena sateisena päivänä. Kolmen aikaan pitää laskea sälekaihtimet, ettei ihan kaikki näe sisälle. Kylmää, märkää ja pimeää. Aivan kuin mieleni, tai no onko se märkä, sitä en osaa sanoa. Ollut todella rankkaa, aamuisin sängystä pääseminen on tervanjuontia. Onneksi on taas eläimet. Koira pitää viedä ulos, kissat ruokkia ja hiekkalaatikot tyhjentää. Kissoja on lähtenyt uusiin koteihin ja toisia tullut tilalle. Moni kysyy onko vaikea luopua kissoista, minulle ei ole, olen iloinen siitä, että ne saavat uuden hyvän kodin.
Kissojen hoidon lisäksi olen lähinnä lukenut ja katsonut elokuvia. Syyskuun alusta olen lukenut 20 kirjaa, 21. menossa. Luen kirjat e-kirjoinan niin ainakin bookbeat pitää hyvin lukua luetuista kirjoista.  Elokuviakin on tullut katsottua lukematon määrä. niitäkin laidasta laitaan, pahimmat kauhuleffat skippaan.

Koen kuitenkin huonoa omaatuntoa sohvalla makaamisesta, ei kuitenkaan oikein jaksa yhtään mitään. Kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Turhalta.

Koko tämä pimeä vuodenaika ja lähestyvä joulu kiristää hermoja. Onneksi joulu on lähellä vuoden loppua ja tammikuussa on jo hiukan valoisampaa ja tärkeämpää, alkaa kevät.
Pimeä ja kylmä jotenkin koko ajan muistuttaa omasta yksinäisyydestä. Luulisi, että pimeään on helppo kääriytyä ja antaa kipujensa valua syvyyksiin. Minulla se toimii juuri päin vastoin. Ulkona oleva rumuus ja kuolema muistuttaa omasta synkkyydestä niin kovin. Siitä, että on yksin. Unohdettu ja hyläty, sivuun viskattu.
Minä viihdyn yksi, tykkäään olla yksin ja tarvitsen tilaa, silti...
Aina ei jaksaisi yksin kantaa huolta kaikesta, olla vastuussa kaikesta. Olisi mukava, kun voisi joskus sanoa, että kanna sinä kauppakassit, minä en jaksa. Tai vaihdan sulake minä en osaa tai huolehtia jonkun kanssa yhdessä siitä, että pankkitilin saldo on aikapieni ja vielä pitäisi tämä kuu selvitä.
Tai syödä yhdessä.

Tai jos kuolen, niin mistä kukaan saa siitä tietää. Työssäkään, kun en käy. Eihän se muuten haittaa, jos kuolla kupsahtaa, mutta kun on näitä eläimiäkin, etteivät sitten nälkään ja janoon kuole. Tai ainahan on se onni, että saavat eläimetkin sitten syödäkseen, jos kerkeän alkaa mädäntyä, ennenkuin kukaan huomaa mitään.... no elämä on.

Piristäviä kuvia vielä loppuun

Lippen mielestä lumi on ihanaa, silloin kun sitä on

Helmi ja Helmin häntä

Lämpimässä

Koiriin on hyvä tutustua heti, kun osaa liikkua

Arka pieni kissa

Tissillä on hyvä olla

keskiviikkona, lokakuuta 04, 2017

hiphei

Meinasin aloittaa kertomaan, että tämä on ollut haastava vuosi, mutta sitten tajusin, että vuoteni ovat aina haastavia tavalla tai toisella.
Ja minä pidän haastavista vuosista. Olen levoton sielu, en kestä kauaa samaa (toisinaan saatan saada fiksaation johonkin ruokaan ja vetää kuukauden samaa ruokaa)
Parhaiten sen näkee hiuksistani, en jaksa kauaa samaa väriä, siksi se muuttuu usein, sitä kun on helppo muutella.
Olen tässä asunnossani asunut jo viisi vuotta, se on äärettömän pitkä aika, minulle. Mutta olen tämän omaksi ostanut ja putkiremppakin tähän 70-luvun kerrostaloon on tulossa, joten myynti ei todellakaan kannata. Onneksi on mökki, jossa asun kesät, niin saa kuitenkin muutosta.

Siksi tämä vapaaehtoinen kissahomma onkin oikein hyvä juuri minulle, kissat vaihtuvat, pentueet kasvavat, eräinlääkäreissä käyntejä eri kissojen kanssa, kissakeikkoja eripuolilla pohjois-savoa. Vaihtelevaa ja muuttuvaa. Suurin osa kissoista, jotka kulkevat systeemimme läpi on villejä, enemmän tai vähemmän ja mikä onkaan sen palkitsevampaa, kuin seurata, kuinka villi ulkona laumassa elänyt kissa, uskaltautuu ensimmäisen kerran pois sängyn alta ja syömään ihmisen nähden.

Kunnon kissaihmisenä olen minäkin itseäni pari vuotta sitten puretuttanut, ihan kunnolla, käsi turposi ja kahta eri antibioottia sain popsia. Nyt on siis jäykkäkouristusrokotekin voimassa.

Mutta sitten elämän pieniin ja ärsyttäviin asioihin, aika empaattinen osaan olla, mutta välillä se empatia rakoilee. Valittavat ihmiset.
Minusta on aivan okei, että jos on paska päivä, sanoo, että hei nyt on paska päivä, silloin minäkin mielelläni kysyn voinko auttaa. Tai jos oikeasti on kipeä, niin mielelläni autan ja tuen. Joskus tulee pidempiä vaikeita pätkiä, ymmärrän.
Mutta jatkuva kitiseminen ja vinkuminen ja nyt tärkein kohta, näihin liittyy aina se, että jonkun muun pitäisi nyt tulla, auttaa, parantaa ja hoitaa.

Kuuluin facebookissa erääseen ryhmään, joka oli muuten hyvällä asialla, mutta ihmisten jatkuva valittaminen siitä, kuinka lääkärit ei hoida kunnolla, ei saa tarpeeksi lääkettä, ei saa oikeaa lääkettä, kukaan ei ymmärrä ja kyllä jonkun pitäisi auttaa, kävi liikaa hermoon.
Ei ne lääkäritkään mitään ihmeentekijöitä ole ( tunnen muutaman ja ihan normaaleja ihmisiä ovat).
 Oli vaiva mikä tahansa, siihen pitää saada lääkettä, jota voi ottaa heti ja sitten se auttaa. Ja kaikki on heti helppoa parempaa ja hyvää.

Helppoa, kaiken pitäisi olla helppoa ja sekin vähä muiden mielellään tehdä. Kun puhutaan vähänkin vakavammista sairauksista, se ei ole helppoa. Tietysti, jos sinulla on aivokasvain, niin ei siinä itse voi kamalasti tehdä, ehkä sitten, kun pääsee kuntoutukseen, sitten voi itse tehdä.

Otetaanpa nyt esimerkiksi masennus ja vaikka ahdistus. Niihin on lääkkeitä, minulle masennuslääkkeet ovat ensiarvoisen tärkeä, että pysyn järjissäni. Loput onkin aika paljon itsestäni kiinini. On itsestäni kiinni opettelenko taitoja, joilla selviydyn päivästä, on itsestäni kiinni keksinkö päiviini tekemistä, niin että vuorokausirytmini pysyy normaalina. Se on ihan itsestäni kiinni. Voisinhan minä tietysti vedellä kourallisen erilaisia bentsodiatsepiinejä, hetken olisi hyvä olo. Pidemmän päälle aiheuttavat riippuvuutta, eivätkä auta.

Kipua pitää vaan oppia sietämään, se kuuluu elämään,  sitä tulee jokaisen kohdalla, toisille enempi toisille vähempi. Se on epämielyttävää, helpottaa, kun saa sanoa, jollekin, että VITTU. Mutta se pitää ihan itse kestää ja ihan itse hoitaa.

Onhan se pelottavaa, että asiat pitää hoitaa itse. Mutta se kuuluu aikuisuuteen.
Voin sanoa, tämän siksi, että ihan itse joudun elämään vaikean masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa. Ihan itse olen apua hakenut, opetellut elämään ja etsinyt vaihtoehtoja.
Tiedän siis, että se on mahdollista ja siihen pystyy.  Joka aamu valitsen nousta sängystä, joka päivä valitsen, että taas mennään. Elän taas tämän päivän, joskus huonolla, joskus paremmalla menestyksellä.
Olisihan se mukavaa aina välillä lyödä hanskat tiskiin, saada kaupassa itkupotku-raivari ja odottaa, että joku tulee lohduttamaan ( kyllä sen itkupotku-raivarin, voi kaupassa vetäistä, mutta vähän luulen, että kukaan ei nosta ylös, poliisi korkeintaan).
Mutta, kun sitä vaan pitää jatkaa matkaa.

Aikuisuudessa, kun on se paskajuttu, että pitäisi kantaa vastuu itsestään. Toivoisinkin, että lapset saisivat vastuunkantamista opetella omassa turvallisessa perheessään. Mutta näinkään ei aina ole, joko joutuu kantamaan liikaa vastuuta tai ei yhtään. Ja senkin kanssa pitää aikuisena tulla toimeen.




maanantaina, syyskuuta 25, 2017

Olen ollut hiljaa, monestakin syystä

Vihdoin, ehkä saan aikaiseksi blogi-tekstin. Suurin syy hiljaisuuteeni on jo heinäkuussa hajonnut tabletti, jota en yhä edelleenkään ole saanut korjattua. syy ei siis ole minun saamattomuudessa, vaan erään yhtiön äärettömän huonossa asiakaspalvelussa. Ensin lähetettiin tabletti väärään huoltoon, sitten minun piti lähettää se oikeaan huoltoon, josta se palasi rikkinäisenä, mutta sitä ei voinutkaan enää lähettää uudestaan huoltoon, koska koneeseen oli vaihdettu emolevy, oli sen imei-koodi muuttunut eikä takuutiedot olleet päivittyneet uudeklle imei-koodille ja blaa blaa.....ja nyt huolto on jo tainnut unohtaa minut....
Tästä kaikesta suivaantuneena kävin ostamassa  kokonaan uuden tabletin, eri palveluntarjoajalta ja suivaantuneena vaihdoin myös liittymäni muualle.
 No se siitä

Kesä oli kiireinen ja huono, sään kannalta lähinnä. Tai no olihan lämpimiä päiviä, mutta silti. Kissat veivät paljon aikaani. Kolme pentua ja heidän emo pääsivät uusiin koteihin. Tai Lotta-emo lähti toiseen sijaiskotiin totuttelemaan ihan vain kotikissan elämään.
Jouduin pari antibioottikuuria syöttämään parille pennulle, joista toisella oli äärettömän paha ripuli. Sitten tämä ripulikakkapeppu halusi yöllä nukkua vieressäni, mieluiten naaman päällä. Suurin osa kissoista on kuitenkin maastosta talteenotettuja ja  kaikenlaista huolta ja kremppaa terveyden kanssa on.

Oman panoksensa keittoon toi myös siirtolapuutarhan puheenjohtahjan hommat, kyllä oikein mukavia ja rakastan puuhastelua ja sitä, että se tuo sisältöä elämääni. Ahdistusta ja stressiä minulle kuitenkin tuottaa byrokratia ja tietysti negatiivinen palaute, mitä tuollaisessakin hommassa aina saa. Onneksi kyllä aika vähän, mutta yli sadan ihmisen joukossa on aina pari, jota ärsytän pelkällä olemuksellani. Onneksi syyskokous, jota stressasin suuresti on ohi ja ainakin siltä osin voin hengittää.

Sitten tässä on ollut niitä isoja elämänmuutoksia, oli muutokset hyviä tai huonoja ne laittavat aina elämän uusiksi ja vievät energiaa, uuteen pitää aina totutella.
Uuteen lääkitykseen joka aloitettiin maaaliskuussa, lääketutkimusten jälkeen olen ollut tyytyväinen. Brintellix on minun kohdalla toiminut ihan hyvin ( ikävä kyllä kallis lääke) iltaisin otan ketipinoria, jolla saan unen ja gabrionia, joka auttaa levottomiin jalkoihin ja antaa paremman unen. Aina välilläö öisin raajaliikkehäiriöt lyövät läpi ja huomaa, kuinka tuskallista levottomat jalat ovat, kun on pakko liikuttaa jalkojaan.

Silti on syksy ja talvi tekee tuloaan, pimeys ja enne kaikkea kylmyys, että minä inhoan kylmyyttä.
Sitten taas tajuaa tässä vaiheessa, kuinka yksin sitä onkaan.
Jo tämän helvetin sairauden takia ja kun tietää, että tämä ei tästä parane. Haluaisin huutaa suuttumusta ja kipua siitä, että voin huonosti, jokainen hetki on pärjäämistä.
Vältän myös niin trendikkäitä kirjoja ihmisten omista kokemuksista masennuksesta, he kun tuppaavat aina paranemaan ja kaikki köy hyvin.

Olen yhteiskunnan elätti, jos aion pitää itseni kiinni arjessa se on täysin minusta itsestäni kiinni, on keksittävä tekemistä ,on pidettävä itsensä pinnalla.
Kukaan ei tule nostamaan tai auttamaan. Turha sitä on ihan kamalasti vikistä ja vinkua, ei sekään auta. Eikä se oikein sovi minun pirtaan.
Totaalinen yksinäisyys on kuitenkin sellaista mitä harva kykenee ymmärtämään.
Näillä eväillä eteenpäin siis.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.  (monta hymiötä)








torstaina, kesäkuuta 29, 2017

Vihdoinkin kesä

Vihdoinkin on tullut kesä. Juhannus oli jo. Hieman hämmentää, että nyt alkaa päivät lyhentyä. Onneksi sen konkreettisesti alkaa huomata vasta elokuun lopulla. Tulee hiukan aikaisemmin pimeä.
Pitkä ja kylmä kevät ja suuret elämänmuutokset vei voimat. Ajattelin jo hylätä koko blogin, ei ketään kuitenkaan kiinnosta.
Kirjoitan silti vielä.

Asun mökillä, muutin tänne jo vapulta. Koska niin tein viimekin vuonna. Oli kylmä, toukokuussa satoi vielä lunta. Joinakin aamuina mökissä oli vain viisi astetta kun heräsi. Mutta selvittiin.

Olen tehnyt vuoden verran suhteellisen aktiivisesti vapaaehtoistöitä piskis ry:lle.
Piskis on täysin vapaaehtoisvoimin toimiva kodittomien eläinten hoitoyhdistys.
Eläimistä 99% on kissoja.
Suurin osa kissoista päätyy Piskis-sijaiskoteihin, kun loukutamme isoja kissalaumoja. Monessa paikassa maakunnissa, on suuriakin laumoja. Leikkaamatomia kissoja, jotka lisääntyvät vapaasti ja pian hallitsematon lauma on valmis. Teemme paljon yhteistyötä valvontaeläinlääkärin kanssa.

Hommia riittää muutenkin. Eläinlääkäriin kuskaamisia ( kaikki kissat sirutetaan, rokotetaan, loishäädetään ja leikataan ennen luovuttamista).
Olemme aina silloin tällöin eri tapahtumissa tai eläinkaupoissa esittelemässä toimintaamme ja keräämässä lahjoituksia. Sillä homma on täysin vapaaehtoista ja ilman lahjoituksia ei pärjää.

Minusta ei pitänyt tulla sijaiskotia, mutta hupsostakeikkaa toisin kävi. Toukokuussa, kävimme loukuttamassa isoa kissalaumaa ja suurin osa kissoista oli tiineenä. Tila loppui ja niin luokseni muutti tiine emo, joka sai työnimen Lempi. Lempi synnytti äitienpäivänä kolme pentua, jotka kaikki menehtyivät viikon sisällä synnytyksestä.
Onneksi eräästä halkovajasta löytyi toinen emo, jolla oli kolme pentua, saman ikäisä kuin Lempin pennut olisivat olleet. Työnimellä Lotta-emo, muutti samaan häkkiin, Lempin kanssa ja yhdessä ovat Lotan pentuja hoidelleet.

Täällä siis riittää vilinää.





Pihalla

Pienet syömässä

Toukokuussa satoi lunta

Lotta ja Lempi

Uusi vanha keinu

Kukkapenkki on paras paikka

Allu on hyvä hoitaja




sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2017

Ikuisuus kesään

Vaikka on jo huhtikuun alku, tuntuu, että kesään on ikuisuus, vaikka kalenterin mukaan jo noin kuukauden kuluttua muutan mökille. Toivottavasti.
Lunta on maassa paljon ja sitä sataa lisää. Lämpötila on juuri ja juuri plussan puolella. Ainakin täällä voi jäällä vielä liikkua.  Olen alkanut idättää jo kesäkukkia, suurimman osan olen jo saanut tapettuakin, en ole mikään viherpeukalo, mutta ehkä sieltä jotain tulee. Jos laittaa kamalasti siemeniä itämään, niin aina jotkut yksilöt säilyvät hengissä.
Kävin viime viikolla mökilläkin. Hiukan masentavaa, lunta oli pihalla vielä hyvin paljon, silti sisällä mökissä pystyi jo aavistamaan kesän.
Kyllä se lumi juhannukseen mennessä sulaa, ainakin toivottavasti.

Lääketutkimus on ohi ja olen jo neljän viikon ajan saanut syödä kaikkia normaaleita lääkkeitäni. Olen siis nukkunut. Se helpottaa asioita aika paljon. Minä tarvitsen paljon unta edes leikkiäkseni olevani normaali ihminen.
Lääketutkimuksen aikana lääkärini halusi myös tutustua minulle kolme vuotta sitten tehdyn unipolygrafian tuloksiin. Enpä ollut itsekään näihin tuloksiin sen enempää tutustunut, ainoa mitä sain silloin kuulla oli, että minulla oli normaalia vähemmän REM-unta. Tämän takia aikoinaan vaihdettiin venlafaxinlääkitys escitalopramiin.
Nyt lääkärini tilasi tulokset itselleen, eli papereittain erilaisia käyriä, mitä minusta oli yön aikana otettu.
Ne olivat mielenkiintoisia.
REM-unta ei ollut vain normaalia vähemmän, vaan sen osuus yöunesta oli 0.9%, kun normaaliosuus on n. 20 %.
Minulla oli rekisteröity yön aikana yli 66 havahtumista, jotka suurin osa johtui alaraajaliikkeistä eli kansankielellä levottomista jaloista.
Sehän on lääkkeillä korjattava asia, joten siihenkin sain lääkityksen. Samalla mitattiin elimistön raudan varastoproteiinin arvot, eli ferritiini-arvo, hyvin alhainen sekin eli rautakuuri alkoi myös.
Otin varmuuden vuoksi myöskin kolme uutta lävistystä, kun tuota raudanpuutetta kerran on 😁.
Ilman uutta unipolygrafiaa on vaikea arvioida toimiiko uusi lääkitys, mutta ainakin olen todennut olevani aamulla virkeä, mitä en oikein koskaan ole ollut.
Sehän on pääasia, että ainakin tuntuu paremmalle.

Lääketutkimuksen yhteydessä minulle tehtiin äärettömän paljon kyselyitä voinnistani. Masennusta ja ahdistusta ja muita päänoireita ei oikein voi vieläkään mitata millään muulla kuin kyselemällä ja luottamalla potilaan vastauksiin. Siksi aina koenkin, että jotenkin liioittelen ja valehtelen ja oikeasti kaikki onkin ihan itseni keksimääni.
Kyselyitä on paljon erilaisia suppeampia ja laajempia.  En muista minkänimistä kyselyä tällä kertaa käytettiin, mutta suhteellisen laajaa.
Täysin ilman lääkitystä masennukseni menee vaikean masennuksen puolelle kirkkaasti ja lääkityksellä se  kiikkuu keskivaikean ja vaikean masennuksen välillä. Aivan riippuen päivästä hetkestä ja tunnista. Tämän parempiin tuloksiin ei olla koskaan kohdallani päästy ja siihen on tyytyminen.

Moni tunnettu henkilö on viime vuosina tullut julkisuuteen sekä masennuksen, että erilaisten muiden mielensairauksian takia ( en pidä sanasta mielenterveysongelma, ongelma on jotain johon pitää löytää nopeasti vastaus ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä) Tunnettujen ihmisten julkitulo mielensä kanssa on mielestäni äärettömän hyvä, se ehkä auttaa muitakin ymmärtämään, että mielensairaus on sairaus siinä missä esim. sydänvaivatkin. Ihan normaalijuttu siis.
Olen kuitenki kiinnittänyt huomiota siihen, että usein ihmisillä on elämässään masennusjaksoja. Masennus tulee, on aikansa ja lähtee. Saatyaa tulla takaisin, mutta oireettomia ajanjaksoja on.
Minun on hyvin vaikea samaistua siihen, minulla on ollut hoitamaton masennus, niinkauan kuin muistan ja hoidettu masennus, jo kymmenen vuotta. Se ei ole parantunut, se ei ole mennyt pois tai helpottanut. Se on aina ollut. Eikä vain masennus, vaan yleistynyt ahdistushäiriö, epätyypillinen syömishäiriö ja ne unenaikaisethäiriöt.
Eikä kukaan oikein osaa sanoa miksi. Tai miksi mikään ei oikein auta. Uskoisin, että syynä on monien asioiden summa. Alkaen sukurasitteesta päättyen aivokasvaimeen ja kaikkea siinä välillä. Tai sitten vaan helvetin huono tuuri.

Vuosien mittaan on tämän kaiken kanssa oppinut elämään. Ei se sitä tarkoita, että täysin hyväksyisin kaiken, en suinkaan. Olen joutunut tekemään elämässäni uhrauksia selvitäkseni. Yhtenä esimerkkinä se oma lapsi, jota en ole koskaan edes voinut harkita yrittäväni saada. Onneksi on nuo kissat.

Näillä mennään, tulisi nyt vain se kesä ja loppuisi tuo lumisade.

Loppuun kissakuvia, ne on aina niin mukavia.
Tässä kuva minusta unipolygrafiassa. Pää oli täynnä piuhoja, kuten myös naama rinta ja nilkassakin oli yksi ekg-piuha

Valma 8-vuotta

Olga 2.5 vuotta

Helmi kohta 2 vuotta

Helmi löyhyttelee