keskiviikkona, lokakuuta 04, 2017

hiphei

Meinasin aloittaa kertomaan, että tämä on ollut haastava vuosi, mutta sitten tajusin, että vuoteni ovat aina haastavia tavalla tai toisella.
Ja minä pidän haastavista vuosista. Olen levoton sielu, en kestä kauaa samaa (toisinaan saatan saada fiksaation johonkin ruokaan ja vetää kuukauden samaa ruokaa)
Parhaiten sen näkee hiuksistani, en jaksa kauaa samaa väriä, siksi se muuttuu usein, sitä kun on helppo muutella.
Olen tässä asunnossani asunut jo viisi vuotta, se on äärettömän pitkä aika, minulle. Mutta olen tämän omaksi ostanut ja putkiremppakin tähän 70-luvun kerrostaloon on tulossa, joten myynti ei todellakaan kannata. Onneksi on mökki, jossa asun kesät, niin saa kuitenkin muutosta.

Siksi tämä vapaaehtoinen kissahomma onkin oikein hyvä juuri minulle, kissat vaihtuvat, pentueet kasvavat, eräinlääkäreissä käyntejä eri kissojen kanssa, kissakeikkoja eripuolilla pohjois-savoa. Vaihtelevaa ja muuttuvaa. Suurin osa kissoista, jotka kulkevat systeemimme läpi on villejä, enemmän tai vähemmän ja mikä onkaan sen palkitsevampaa, kuin seurata, kuinka villi ulkona laumassa elänyt kissa, uskaltautuu ensimmäisen kerran pois sängyn alta ja syömään ihmisen nähden.

Kunnon kissaihmisenä olen minäkin itseäni pari vuotta sitten puretuttanut, ihan kunnolla, käsi turposi ja kahta eri antibioottia sain popsia. Nyt on siis jäykkäkouristusrokotekin voimassa.

Mutta sitten elämän pieniin ja ärsyttäviin asioihin, aika empaattinen osaan olla, mutta välillä se empatia rakoilee. Valittavat ihmiset.
Minusta on aivan okei, että jos on paska päivä, sanoo, että hei nyt on paska päivä, silloin minäkin mielelläni kysyn voinko auttaa. Tai jos oikeasti on kipeä, niin mielelläni autan ja tuen. Joskus tulee pidempiä vaikeita pätkiä, ymmärrän.
Mutta jatkuva kitiseminen ja vinkuminen ja nyt tärkein kohta, näihin liittyy aina se, että jonkun muun pitäisi nyt tulla, auttaa, parantaa ja hoitaa.

Kuuluin facebookissa erääseen ryhmään, joka oli muuten hyvällä asialla, mutta ihmisten jatkuva valittaminen siitä, kuinka lääkärit ei hoida kunnolla, ei saa tarpeeksi lääkettä, ei saa oikeaa lääkettä, kukaan ei ymmärrä ja kyllä jonkun pitäisi auttaa, kävi liikaa hermoon.
Ei ne lääkäritkään mitään ihmeentekijöitä ole ( tunnen muutaman ja ihan normaaleja ihmisiä ovat).
 Oli vaiva mikä tahansa, siihen pitää saada lääkettä, jota voi ottaa heti ja sitten se auttaa. Ja kaikki on heti helppoa parempaa ja hyvää.

Helppoa, kaiken pitäisi olla helppoa ja sekin vähä muiden mielellään tehdä. Kun puhutaan vähänkin vakavammista sairauksista, se ei ole helppoa. Tietysti, jos sinulla on aivokasvain, niin ei siinä itse voi kamalasti tehdä, ehkä sitten, kun pääsee kuntoutukseen, sitten voi itse tehdä.

Otetaanpa nyt esimerkiksi masennus ja vaikka ahdistus. Niihin on lääkkeitä, minulle masennuslääkkeet ovat ensiarvoisen tärkeä, että pysyn järjissäni. Loput onkin aika paljon itsestäni kiinini. On itsestäni kiinni opettelenko taitoja, joilla selviydyn päivästä, on itsestäni kiinni keksinkö päiviini tekemistä, niin että vuorokausirytmini pysyy normaalina. Se on ihan itsestäni kiinni. Voisinhan minä tietysti vedellä kourallisen erilaisia bentsodiatsepiinejä, hetken olisi hyvä olo. Pidemmän päälle aiheuttavat riippuvuutta, eivätkä auta.

Kipua pitää vaan oppia sietämään, se kuuluu elämään,  sitä tulee jokaisen kohdalla, toisille enempi toisille vähempi. Se on epämielyttävää, helpottaa, kun saa sanoa, jollekin, että VITTU. Mutta se pitää ihan itse kestää ja ihan itse hoitaa.

Onhan se pelottavaa, että asiat pitää hoitaa itse. Mutta se kuuluu aikuisuuteen.
Voin sanoa, tämän siksi, että ihan itse joudun elämään vaikean masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa. Ihan itse olen apua hakenut, opetellut elämään ja etsinyt vaihtoehtoja.
Tiedän siis, että se on mahdollista ja siihen pystyy.  Joka aamu valitsen nousta sängystä, joka päivä valitsen, että taas mennään. Elän taas tämän päivän, joskus huonolla, joskus paremmalla menestyksellä.
Olisihan se mukavaa aina välillä lyödä hanskat tiskiin, saada kaupassa itkupotku-raivari ja odottaa, että joku tulee lohduttamaan ( kyllä sen itkupotku-raivarin, voi kaupassa vetäistä, mutta vähän luulen, että kukaan ei nosta ylös, poliisi korkeintaan).
Mutta, kun sitä vaan pitää jatkaa matkaa.

Aikuisuudessa, kun on se paskajuttu, että pitäisi kantaa vastuu itsestään. Toivoisinkin, että lapset saisivat vastuunkantamista opetella omassa turvallisessa perheessään. Mutta näinkään ei aina ole, joko joutuu kantamaan liikaa vastuuta tai ei yhtään. Ja senkin kanssa pitää aikuisena tulla toimeen.




maanantaina, syyskuuta 25, 2017

Olen ollut hiljaa, monestakin syystä

Vihdoin, ehkä saan aikaiseksi blogi-tekstin. Suurin syy hiljaisuuteeni on jo heinäkuussa hajonnut tabletti, jota en yhä edelleenkään ole saanut korjattua. syy ei siis ole minun saamattomuudessa, vaan erään yhtiön äärettömän huonossa asiakaspalvelussa. Ensin lähetettiin tabletti väärään huoltoon, sitten minun piti lähettää se oikeaan huoltoon, josta se palasi rikkinäisenä, mutta sitä ei voinutkaan enää lähettää uudestaan huoltoon, koska koneeseen oli vaihdettu emolevy, oli sen imei-koodi muuttunut eikä takuutiedot olleet päivittyneet uudeklle imei-koodille ja blaa blaa.....ja nyt huolto on jo tainnut unohtaa minut....
Tästä kaikesta suivaantuneena kävin ostamassa  kokonaan uuden tabletin, eri palveluntarjoajalta ja suivaantuneena vaihdoin myös liittymäni muualle.
 No se siitä

Kesä oli kiireinen ja huono, sään kannalta lähinnä. Tai no olihan lämpimiä päiviä, mutta silti. Kissat veivät paljon aikaani. Kolme pentua ja heidän emo pääsivät uusiin koteihin. Tai Lotta-emo lähti toiseen sijaiskotiin totuttelemaan ihan vain kotikissan elämään.
Jouduin pari antibioottikuuria syöttämään parille pennulle, joista toisella oli äärettömän paha ripuli. Sitten tämä ripulikakkapeppu halusi yöllä nukkua vieressäni, mieluiten naaman päällä. Suurin osa kissoista on kuitenkin maastosta talteenotettuja ja  kaikenlaista huolta ja kremppaa terveyden kanssa on.

Oman panoksensa keittoon toi myös siirtolapuutarhan puheenjohtahjan hommat, kyllä oikein mukavia ja rakastan puuhastelua ja sitä, että se tuo sisältöä elämääni. Ahdistusta ja stressiä minulle kuitenkin tuottaa byrokratia ja tietysti negatiivinen palaute, mitä tuollaisessakin hommassa aina saa. Onneksi kyllä aika vähän, mutta yli sadan ihmisen joukossa on aina pari, jota ärsytän pelkällä olemuksellani. Onneksi syyskokous, jota stressasin suuresti on ohi ja ainakin siltä osin voin hengittää.

Sitten tässä on ollut niitä isoja elämänmuutoksia, oli muutokset hyviä tai huonoja ne laittavat aina elämän uusiksi ja vievät energiaa, uuteen pitää aina totutella.
Uuteen lääkitykseen joka aloitettiin maaaliskuussa, lääketutkimusten jälkeen olen ollut tyytyväinen. Brintellix on minun kohdalla toiminut ihan hyvin ( ikävä kyllä kallis lääke) iltaisin otan ketipinoria, jolla saan unen ja gabrionia, joka auttaa levottomiin jalkoihin ja antaa paremman unen. Aina välilläö öisin raajaliikkehäiriöt lyövät läpi ja huomaa, kuinka tuskallista levottomat jalat ovat, kun on pakko liikuttaa jalkojaan.

Silti on syksy ja talvi tekee tuloaan, pimeys ja enne kaikkea kylmyys, että minä inhoan kylmyyttä.
Sitten taas tajuaa tässä vaiheessa, kuinka yksin sitä onkaan.
Jo tämän helvetin sairauden takia ja kun tietää, että tämä ei tästä parane. Haluaisin huutaa suuttumusta ja kipua siitä, että voin huonosti, jokainen hetki on pärjäämistä.
Vältän myös niin trendikkäitä kirjoja ihmisten omista kokemuksista masennuksesta, he kun tuppaavat aina paranemaan ja kaikki köy hyvin.

Olen yhteiskunnan elätti, jos aion pitää itseni kiinni arjessa se on täysin minusta itsestäni kiinni, on keksittävä tekemistä ,on pidettävä itsensä pinnalla.
Kukaan ei tule nostamaan tai auttamaan. Turha sitä on ihan kamalasti vikistä ja vinkua, ei sekään auta. Eikä se oikein sovi minun pirtaan.
Totaalinen yksinäisyys on kuitenkin sellaista mitä harva kykenee ymmärtämään.
Näillä eväillä eteenpäin siis.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.  (monta hymiötä)








torstaina, kesäkuuta 29, 2017

Vihdoinkin kesä

Vihdoinkin on tullut kesä. Juhannus oli jo. Hieman hämmentää, että nyt alkaa päivät lyhentyä. Onneksi sen konkreettisesti alkaa huomata vasta elokuun lopulla. Tulee hiukan aikaisemmin pimeä.
Pitkä ja kylmä kevät ja suuret elämänmuutokset vei voimat. Ajattelin jo hylätä koko blogin, ei ketään kuitenkaan kiinnosta.
Kirjoitan silti vielä.

Asun mökillä, muutin tänne jo vapulta. Koska niin tein viimekin vuonna. Oli kylmä, toukokuussa satoi vielä lunta. Joinakin aamuina mökissä oli vain viisi astetta kun heräsi. Mutta selvittiin.

Olen tehnyt vuoden verran suhteellisen aktiivisesti vapaaehtoistöitä piskis ry:lle.
Piskis on täysin vapaaehtoisvoimin toimiva kodittomien eläinten hoitoyhdistys.
Eläimistä 99% on kissoja.
Suurin osa kissoista päätyy Piskis-sijaiskoteihin, kun loukutamme isoja kissalaumoja. Monessa paikassa maakunnissa, on suuriakin laumoja. Leikkaamatomia kissoja, jotka lisääntyvät vapaasti ja pian hallitsematon lauma on valmis. Teemme paljon yhteistyötä valvontaeläinlääkärin kanssa.

Hommia riittää muutenkin. Eläinlääkäriin kuskaamisia ( kaikki kissat sirutetaan, rokotetaan, loishäädetään ja leikataan ennen luovuttamista).
Olemme aina silloin tällöin eri tapahtumissa tai eläinkaupoissa esittelemässä toimintaamme ja keräämässä lahjoituksia. Sillä homma on täysin vapaaehtoista ja ilman lahjoituksia ei pärjää.

Minusta ei pitänyt tulla sijaiskotia, mutta hupsostakeikkaa toisin kävi. Toukokuussa, kävimme loukuttamassa isoa kissalaumaa ja suurin osa kissoista oli tiineenä. Tila loppui ja niin luokseni muutti tiine emo, joka sai työnimen Lempi. Lempi synnytti äitienpäivänä kolme pentua, jotka kaikki menehtyivät viikon sisällä synnytyksestä.
Onneksi eräästä halkovajasta löytyi toinen emo, jolla oli kolme pentua, saman ikäisä kuin Lempin pennut olisivat olleet. Työnimellä Lotta-emo, muutti samaan häkkiin, Lempin kanssa ja yhdessä ovat Lotan pentuja hoidelleet.

Täällä siis riittää vilinää.





Pihalla

Pienet syömässä

Toukokuussa satoi lunta

Lotta ja Lempi

Uusi vanha keinu

Kukkapenkki on paras paikka

Allu on hyvä hoitaja




sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2017

Ikuisuus kesään

Vaikka on jo huhtikuun alku, tuntuu, että kesään on ikuisuus, vaikka kalenterin mukaan jo noin kuukauden kuluttua muutan mökille. Toivottavasti.
Lunta on maassa paljon ja sitä sataa lisää. Lämpötila on juuri ja juuri plussan puolella. Ainakin täällä voi jäällä vielä liikkua.  Olen alkanut idättää jo kesäkukkia, suurimman osan olen jo saanut tapettuakin, en ole mikään viherpeukalo, mutta ehkä sieltä jotain tulee. Jos laittaa kamalasti siemeniä itämään, niin aina jotkut yksilöt säilyvät hengissä.
Kävin viime viikolla mökilläkin. Hiukan masentavaa, lunta oli pihalla vielä hyvin paljon, silti sisällä mökissä pystyi jo aavistamaan kesän.
Kyllä se lumi juhannukseen mennessä sulaa, ainakin toivottavasti.

Lääketutkimus on ohi ja olen jo neljän viikon ajan saanut syödä kaikkia normaaleita lääkkeitäni. Olen siis nukkunut. Se helpottaa asioita aika paljon. Minä tarvitsen paljon unta edes leikkiäkseni olevani normaali ihminen.
Lääketutkimuksen aikana lääkärini halusi myös tutustua minulle kolme vuotta sitten tehdyn unipolygrafian tuloksiin. Enpä ollut itsekään näihin tuloksiin sen enempää tutustunut, ainoa mitä sain silloin kuulla oli, että minulla oli normaalia vähemmän REM-unta. Tämän takia aikoinaan vaihdettiin venlafaxinlääkitys escitalopramiin.
Nyt lääkärini tilasi tulokset itselleen, eli papereittain erilaisia käyriä, mitä minusta oli yön aikana otettu.
Ne olivat mielenkiintoisia.
REM-unta ei ollut vain normaalia vähemmän, vaan sen osuus yöunesta oli 0.9%, kun normaaliosuus on n. 20 %.
Minulla oli rekisteröity yön aikana yli 66 havahtumista, jotka suurin osa johtui alaraajaliikkeistä eli kansankielellä levottomista jaloista.
Sehän on lääkkeillä korjattava asia, joten siihenkin sain lääkityksen. Samalla mitattiin elimistön raudan varastoproteiinin arvot, eli ferritiini-arvo, hyvin alhainen sekin eli rautakuuri alkoi myös.
Otin varmuuden vuoksi myöskin kolme uutta lävistystä, kun tuota raudanpuutetta kerran on 😁.
Ilman uutta unipolygrafiaa on vaikea arvioida toimiiko uusi lääkitys, mutta ainakin olen todennut olevani aamulla virkeä, mitä en oikein koskaan ole ollut.
Sehän on pääasia, että ainakin tuntuu paremmalle.

Lääketutkimuksen yhteydessä minulle tehtiin äärettömän paljon kyselyitä voinnistani. Masennusta ja ahdistusta ja muita päänoireita ei oikein voi vieläkään mitata millään muulla kuin kyselemällä ja luottamalla potilaan vastauksiin. Siksi aina koenkin, että jotenkin liioittelen ja valehtelen ja oikeasti kaikki onkin ihan itseni keksimääni.
Kyselyitä on paljon erilaisia suppeampia ja laajempia.  En muista minkänimistä kyselyä tällä kertaa käytettiin, mutta suhteellisen laajaa.
Täysin ilman lääkitystä masennukseni menee vaikean masennuksen puolelle kirkkaasti ja lääkityksellä se  kiikkuu keskivaikean ja vaikean masennuksen välillä. Aivan riippuen päivästä hetkestä ja tunnista. Tämän parempiin tuloksiin ei olla koskaan kohdallani päästy ja siihen on tyytyminen.

Moni tunnettu henkilö on viime vuosina tullut julkisuuteen sekä masennuksen, että erilaisten muiden mielensairauksian takia ( en pidä sanasta mielenterveysongelma, ongelma on jotain johon pitää löytää nopeasti vastaus ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä) Tunnettujen ihmisten julkitulo mielensä kanssa on mielestäni äärettömän hyvä, se ehkä auttaa muitakin ymmärtämään, että mielensairaus on sairaus siinä missä esim. sydänvaivatkin. Ihan normaalijuttu siis.
Olen kuitenki kiinnittänyt huomiota siihen, että usein ihmisillä on elämässään masennusjaksoja. Masennus tulee, on aikansa ja lähtee. Saatyaa tulla takaisin, mutta oireettomia ajanjaksoja on.
Minun on hyvin vaikea samaistua siihen, minulla on ollut hoitamaton masennus, niinkauan kuin muistan ja hoidettu masennus, jo kymmenen vuotta. Se ei ole parantunut, se ei ole mennyt pois tai helpottanut. Se on aina ollut. Eikä vain masennus, vaan yleistynyt ahdistushäiriö, epätyypillinen syömishäiriö ja ne unenaikaisethäiriöt.
Eikä kukaan oikein osaa sanoa miksi. Tai miksi mikään ei oikein auta. Uskoisin, että syynä on monien asioiden summa. Alkaen sukurasitteesta päättyen aivokasvaimeen ja kaikkea siinä välillä. Tai sitten vaan helvetin huono tuuri.

Vuosien mittaan on tämän kaiken kanssa oppinut elämään. Ei se sitä tarkoita, että täysin hyväksyisin kaiken, en suinkaan. Olen joutunut tekemään elämässäni uhrauksia selvitäkseni. Yhtenä esimerkkinä se oma lapsi, jota en ole koskaan edes voinut harkita yrittäväni saada. Onneksi on nuo kissat.

Näillä mennään, tulisi nyt vain se kesä ja loppuisi tuo lumisade.

Loppuun kissakuvia, ne on aina niin mukavia.
Tässä kuva minusta unipolygrafiassa. Pää oli täynnä piuhoja, kuten myös naama rinta ja nilkassakin oli yksi ekg-piuha

Valma 8-vuotta

Olga 2.5 vuotta

Helmi kohta 2 vuotta

Helmi löyhyttelee



tiistaina, helmikuuta 14, 2017

Kokeilua ja tutkimuksia

Tuli mahdollisuss osallistua lääketutkimukseen. Uusi masennusläke ja sen antotapa kokeilussa. Täytin tutkimusehdot ja pahin alkoi.
Että uutta lääkettä voidaan testata pitää omat lääkkeet lopettaa ja odottaa n. kaksi viikkoa, ennenkuin uuden lääkkeen voi aloittaa.
Ja eikun tuumasta toimeen.
Lääkitystä ei saisi koskaan lopettaa seinään, ei koskaan. Mutta näin tuli tehtyä, sekä lääkärin, että omalla suostumuksella.
Siitäähän alkoi oikein mielenkiintoinen 2,5 viikkoa. Ainoa fyysinen vieroitusoire oli kokovartalo sähköiskut, jotka kestivät n. puolitoista viikkoa. Kiusallisia, mutta ei vaarallisia. Koska ketipinorin käyttö oli myös lopetettava, loppui myös nukkuminen.
Unettomuus on helvettiä, kun makaa sängyssä ja ei uni tule. Keho viestittää väsymystä, mutta uni ei vaan tule.
Sitten, kun uni viimein tuli yöllä kolmen aikaan, oli se levotonta ja sekavaa, aamulla tuli itku, kun uni loppui ja väsymys oli.
Aivot sulkeutuivat kokonaan, tuli täysi syntax error-tila. Unettomuus vei veronsa ja mielialalääkkeen lopetus nosti esiin, kaikki vaikean masennuksen ikävät puolet. Hysteeristä itkua, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä, jatkuva lohturuuan tarve, itseviha.
Unettomuutta ja vaikeutta nukahtaa lisäsi myös stressi, kun jokan päivä piti suunnitella nukkumista.
Mihin aikaan menen sänkyyn?
Pitää syödä niin, ettei ole nälkä eikä maha liian täynnä, kun yrittää nukkumista?
Eihä ole tullut nautittua mitään kofeiinipitoista?
Olenko nyt tehnyt tarpeeksi, uneni edistämiseksi?
Voinko nukkua päikkärit, koska silloin menee yöuni, mutta väsymys päivällä muuttui fyysiseksi kivuksi?
Nukuin 30min pikku-unet


Suhtautumiseni lääkitykseen lisääntyi positiivisesti. Olen aina ollut lääkemyönteinen ihminen, mutta nyt oikeasti huomasi niiden vaikutuksen. Siis positiivisen sellaisen. Ruokavalio, liikunta, sosiaalinen kanssakäyminen, terapia, eläimet, kaikki kyllä auttavat, mutta kyllä ainain minun tapauksessani eläminen ilman lääkitystä olisi mahdotonta.

Kun mieli sai mellastaa täysin oman mielensä mukaan, tuli pohtineeksi, että oliko terapioista, koulutuksista ja uuden opettelusta sittenkään mitään apua.
Päädyin siihen, että on niistä se apu, että on oppinut sietämään masennusta, ahdistusta ja pahaaoloa. Osasi toimia kivusta huolimatta ja ymmärsi pahimmankin itkun keskellä, että mistä tämä johtuu ja miksi tunnen näin.
Tärkein oli huomata, että oli oppinut erottamaan onko asiat totta vai ei.
Itsevihassa pystyin jotenkin ymmärtämään, että tämä ei ole totta. Kaikki eivät vihaa minua ja tunteistani huolimatta en paina 200 kiloa.

Ensimmäinen viikko siis meni itkiessä, inhoten kaikkia, syöden, valvoen, kipuillen. Tunteita oli vaikea hallita ja ne veivät totaalisesti mukanaan. Melkeinpä paniikin puolelle meni öisin itku ja viha, kun unikaan ei tullut.
Yhtään mitään ei jaksanut tehdä.

Sain kuitenkin lääkäriltä Imovane-reseptin, pahimpaan univajeeseen, sain sillä vähän paremmin nukuttua. Mutta koska sekin on niin äärettömän koukuttava lääke, bentsodiatsepiini, saa sitäki ottaa vain kahtena iltana viikossa.

Sitten alkoikin vittuuntuneisuus ja viha. Halu olla yksin ja eristäytyä. Kaikki suututti, vihastutti ja inhotti. Luulisin, että siinä mielentilassa minusta olisi tullut oiva diktaattori, olisin täysin tunteettomasti pystynyt lahtaamaan ihmisiä.
Ja sitten taas meni itkuksi.
Ja tunteet veivät.
Unenpuute alkoi tuntua kropassa, tanssitunnilla tippui kärryiltä heti, eikä vain jaksanut.

En voi suositella kenellekään.

Kirjoitan tätä tekstiä sairaalasängyssä, en suinkaan joutunut pakkohoitoon, vaan uusi masennuslääke aloitettiin tänään, se vaatii seurantaa ja 24 tunnin sairaalassaolon.
Viralliseta läketutkimuksesta, kun on kyse.

Aivot eivät vieläkään tunnu toimivan kunnolla ja tämän postauksen kirjoittaminen on hyvin haasteellista, koska ajatus katkeilee, sanat unohtuvat ja on vaikea muodostaa fiksuja lauseita.

Mutta siis mitä ne lääkkeet sitten auttavat?
Läkityksellä on ihan sama pahaolo, mutta se ei vie mennessän ja sitä kykenee tarkastelemaan ja pohtimaan.
Ja kivun pystyy hetkeksi sulkemaan pois.
Ilman lääkitystä kaikki on hallitsematonta mössöä.

Tulihan tämäkin koettua.

lauantaina, tammikuuta 21, 2017

Hämmentynyt

Olen kirjoittanut, vaikka kuinka monta luonnosta blogitekstiksi. Mikään niistä ei ole tuntunut hyvältä ja julkaisuväli on vain pidentynyt ja pidentynyt.

Onneksi pakollinen paha joulu on ohi, ollaan jo voiton puolella. Joulu ja välipäivät menivät vain maatessa, lukiessa ja leffoja katsoessa.
Lähdin heti uudenvuoden jälkeen siskoni luokse Vantaalle, pitämään seuraa hänen tyttärelleen, joka on myös kumma-tyttöni. Sillä väantaalla joululoma jatkui aina loppiaiseen saakka ja vanhemmilla työt silti alkoivat.
Tämän takia kissat, muuttivat pariksi viikoksi Takkutukan luo,a joten joulunaika ja uusivuosi vietettiin saman katon alla kaikki seitsemän. Siis Takkutukka, minä, Lippe, Allu, Valma, Olga ja Helmi.
Uusivuosi meni normaaleissa merkeissä, sisällä, television ja aradioiden ollessa päällä ja verhojen ikkunoissa, sillä Lippe on pahasti paukkuarka.

Vantaa-viikko meni täysin kumma-tyttöni kanssa. Aamusta iltaan olimme yhdessä. Kummaa ihmetytti vain yksi asia, miten on mahdollista, että minä olen aikuinen ja silti menen samaan aikaan nukkumaan kuin hän, tai joskus jopa aikaisemmin. No minä tarvitsen paljon unta, että jaksan.

Miten muuten sitten menee. Kas, kummaa, enpä kehuisi. Onneksi ollaan keväänpuolella ja valo lisääntyy, hitaasti, mutta varmasti.
Siinä ne hyvät uutiset olivatkin.
Ahdistus ja pahaolo on yhä edelleen samalla tasolla.
Yhä edelleenkin käyn läpi psykiatrian keskuksen syksyistä päätöstä lopettaa hoitosuhteeni ja sen mukanaan tuomaa lannistuneisuutta.
On niin äärettömän lannistavaa kuulla, että heidän puoleltaan on kaikki voitava tehty. Niin varmaan onkin, paljon on minulle siellä tehty tutkimuksia, aina pään magneettikuvauksesta musteläiskätesteihin.

Mutta jotenkin koen jääneeni niin tyhjän päälle. Vaikka olen itse aina osannut etsiä tietoa uusimmista tutkimuksista masennuksenhoidossa ja lääkityksestä, niin hoitosuhteen olemassa ollessa, pystyi säännöllisesti keskustelemaan näistä asioista asiantuntijan kanssa. Ja yhä edelleen koen, että ulkopuolinen keskusteluapu olisi hyväksi. Koska kavereille tai Takkutukalle puhuessa, tulee olo ettei kuitenkaan halua kuormittaa omilla ongelmillaan.
Ammattilaisen kanssa puhuessa on kuitenkin se tieto, että tuon ainoa tehtävä on kuunnella minua ja siitä se saa palkkaa 😀

Kun on vielä vahvistunut, että minua ei voi korjata tai saada paremmaksi, mielessäni pyörii yhä uudestaan ja uudestaan yksi lempielokuvani, perhosvaikutus ( the butterfly effect) ja siitä se ohjaajan versio. Ohjaajan versiossa on eri loppu, kuin teatterilevityksessä olleessa.
Perusjuoni: kovia lapsuudessa kokenut poika huomaa aikuosena pystyvänsä palaamaan päiväkirjojen avulla menneisyyteen ja muuttamaan asioita, näin tekemällä hän toivoo pystyvänsä pelastamaan hänelle tärkeitä ihmisiä. Kuitenkin, joka kerta kun hän muuttaa asioita ja palaa nykyisyyteen ei asiat olekaan menneet hänen toivomallaan tavalla.
Elokuvassa on kohta, jossa hän käy ennustajalla ja ennustaja sanoo hänelle, että sinun ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Lopuksi hän tajuaa ratkaisun ja ymmärtää, että hänen rakkaiden elämä olisi mennyt hyvin, jos häntä ei olisi synrynytkään. Nionpä hän palaa takaisin äitinsä kohtuun ja tappaa itsensä sinne.

En voi mitään ajatukselle, että ehkä minunkaan ei olisi pitänyt syntyä ( rauhoittukaa, olen luvannut, että nyt kun täällä kerta ollaan, niin peli katsotaan loppuun asti).
Olen ollut koko elämäni ahdistunut ja masentunut. Ja sitten alkaa se jossittelu, olisiko vanhempieni avioliitto toiminut paremmin, jos eivät olisi hankkineen kolmautta lasta, joka huusi ensimmäiset kolme vuotta?
Olisiko vanhempieni uudet liitot toimineet paremmin, jos en olisi niihin tuonut omaa lisätwistiä?
Tässä ihan vaan pari esimerkkiä. En edes mene työuraani, ystävyyssuhteisiini jne.
Olen alle 40 ja yhteiskunnan elätti. Joka ei muuten kuntoudu enää työelämään, ellei ihmettä tapahdu.
Minulla ei ole lapsia, kenenkään elämä ei ole riippuvaista minusta. Ei minulla ole uraakaan, eli eipä kukaan menetä mitään, en tee suuria keksintöjä tai muuten jätä jälkeäni mihinkään.

Nyt nousee käsiä, että ei ole sinä ystävä. Ja minä tiedän sen, olen monen ihmisen ystävä, mutta se ystävyys ei poista tätä tunnetta.
Olen aika varma, että monella ystävälläni olisi muita ystäviä, jos minua ei olisi.
En usko, että minusta jäisi kovinkaan tyhjää paikka. Jos minua ei olisi, ei mitään oleellista katoaisi.

Tämän sairauden nimi on masennus, tämän sairauden nimi on ahdistus.
Se toimii näin. Tämän se tekee minun päässäni. En voi sille mitään. Sitä ei voi parantaa yritän vain tulla sen kanssa toimeen. Ilman, että vahingoitan ketään toista tai itseäni.
Odotan sitä samaa, mitä viimeiset 30-vuotta, että huomenna on paremmin.



torstaina, marraskuuta 10, 2016

Taisteluväsymys

On ollut tahmea syksy. Onneksi se on ollut kaunis, noin niinkuin sään puolesta. Viimepäivinä on satanut hiukan lunta ja pakkasta on pidellyt. Olen alkanut palelemaan niinkuin joka talvi. Se loppuu sitten kesällä, kun alan hikoilemaan.

Olen äärettömän väsynyt, kroppakin on pistänyt stoppia, voimat ovat vain välillä kadonneet. Liekö syynä flunssanpoikanen. Nyt kun pimeys alkaa vallata enemmän ja enemmän tilaa ulkonakin, haluaisin vain olla hiljaa yksin kotona ja lukea tai katsella elokuvia.  Tietysti lämpimän filtin alla tai peittokasan alla sängyssä. Äänikirjat ovat olleet monen illan pelastus, saa maata pimeässä peittokasan alla ja keskittyä kuuntelemiseen.

Nyt on myös iskenyt taisteluväsymys. On tullut sellainen ihansama-tunne. Ei jaksa enää taistella, tuntuu toivottomalta ja turhalta.
Niinkin pitkältä kuin ala-aste ajoista muistan, kuinka koin olevani huono ja ruma ja halusin vain, että joku tykkäisi minusta. Masennus vain syveni. Ylä-asteella ja lukiossa masennus vain syveni syvenemistään. Mutta en minä sitä kenellekään kertonut. Selvisin vain niinkuin nykyisin. Nuorena oletti, että masennus helpottaa, kun aikaa kuluu. Saan hyvän työn, löydän jonkun joka rakastaa minua.
Aika kului, eikä helpottanut.
Toivon pilkahdus astui kuvaan kymmenen vuotta sitten, kun viimein menen lääkäriin ja tunnistin, että jotain on vialla ja elämäni ensimmäinen mielialalääkitys aloitettiin. Toiveet olivat korkealla.  Laineita tuli ja meni. Tuli terapiat, lääkitys. Löysin Takkutukan, muutin tänne kauas pohjoiseen, Pikku kaupunkiin. ( Minusta tämä paikka on pohjoisessa, paikalliset vain nauravat tälle asialle).
Ikä, tutkimukset, kurssit, uudet ystävät, oivallukset ja eläimet.
10 vuotta ja ympyrä sulkeutuu.
Minulle todettiin, että minua ei voi parantaa, mutta tulen toimeen ja pärjään. Niinkuin olen kyllä aina tehnytkin.

Koen edelleen olevani huono ja ruma, epäonnistunut ja yhä edelleen minua ahdistaa vuorokauden ympäri, aina.
Haluaisin edelleen, että joku tykkäisi minusta. Mutta olen ymmärtänyt, että siinä suhteessa vika on minussa. Takkutukka tykkää minusta, aivan varmasti, mitta minä en sitä kykene ymmärtämään tai kokemaan. Mutta tiedän, että näin on ja sillä mennään.

On niin vaikea jaksaa, kun tietää, että tämä jatkuu ja jatkuu, herään joka aamu, lähinnä todetakseni, että ei, ei ja ei. Olen tehnyt 27 vuotta töitä hyväksyäkseni kroppani, en osaa sitä vieläkään.
Paino istuu rintani päällä koko ajan ja joka päivä on selviytymistä ja sellaisten asioiden keksimistä, joka auttaa jaksamaan koko päivän.
Tulevaisuus näyttää harmaalta. Mustassa on toivoa valosta, harmaa on vain tylsää ja jatkuu ikuisesti samanlaisena.

Nyt on siis se väsymys iskenyt, että tätäkö tää on loppuelämä, voi vi****u.
Minä en jaksa, etsiä parannusta tai uutta innovaatioita, joka auttaa jaksamaan.
Ehkä Tämä on hyväksi, ehkä Tämä poikii uutta.

Siihen saakka olen väsynyt ja tylsä.

Loppuun kuitenkin teidän lukijoiden mieltä piristämään eläinkuvia.
Olga aka. Musta Ninja

Allu ja Lippen seka vauhdin hurmaa

Laatikkokissa-Valma

Helmi laatikossa

Olga vakoilee

Helmi ihmettelee lintuja

Allu 💖