keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

UUSI VUOSI


KAUNISTA JA RAUHALLISTA ALKAVAA VUOTTA 2009!

TOIVOTTAVAT HOMSSU, KUKKA JA KALLE

tiistaina, joulukuuta 30, 2008

vaatteita

Sain jotain aikaan tänään, jihuu....

Tarina alkoi kun tuossa joulunaikaan mainitsin siskolleni ja hänen mehelleen, että haluaisin tallentavan digiboxin. Kun varsinkin työviikkoina tulee mentyä tutimaan vimeistään tuossa ysin aikaan, ja sieltä tulee sen jälkeen tv:stä hyviä sarjoja. Niitä voi sitten katsoa, kun televisiosta ei tule mitään, eli perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin.

Siskoni mies sitten bongasi mainoksesta, minulle sopivan tarpeeksi halvan digilaitteen. He kävivät sisikon kanssa sen ostamassa ja lupasivat ystävällisesti, että saan maksaa osamaksulla. KIITOS!

Meidän piti tänään siskon kanssa treffata kaupungilla ja suorittaa koneen luovutus.
Mutta flunssa iski ja sisko oli vällyjen välissä.
Mutta koneen halusin silti.
Eikun bussi alle ja suunnistaminen siskon tykö.

Samalla kun olin läsnä, siskoni päätti siivota vaatekaappinsa. Ja kyllähän se minulle sopi, sillä se tiesi minulle paljon uusia vaatteita...
Aika suhteettoman monta kertaa kuului siskoni suusta lause." tänkin mä olen ostanut, mutta koskaan en ole käyttänyt." Ja sitten vaate päätyi minun pinoon.

Iltapäivästä lähdin kotiin hel*****in painavan vaatekassin ja digiboxin kanssa. Bussilla.

Kotiin tultuani viritin uuden laitteen ja ai että, se on hieno. Kaikkia kanavatietoja ja sellaista. Ei minulla ennen sellaista ollut.

Samalla päätin sivota vaatekaappini, kevyt kahden tunnin proggis. Kyllä, minulla on vaatteita ja pieni vaatekaappi. Ei niin kovin hyvä yhdistelmä.

No mutta sain kuin sainkin kaappini, jotenkuten järjestykseen. Yksi positiivinen huomio oli, että huomattavan suuri osa vaatteistani on kierrätetty. Kirppareilta ja siskoilta saatuja.
Sukkia löytyi myös kaapin kätköistä kiitettävä kasa.
Ja kivoja vaatteita, joiden olemassaolon olin jo unohtanut.
Valtava pussillinen kertyi myös vaatelahjoitukseen. Varmaan lähetystori Fida saa taas ottaa lahjoitukseni vastaan, he kun niitä ottavat.

Ja ikävä kyllä löytyi kamaa, joka oli pakko heittää roskiin, sen verran olivat vuosien varrella virttyneet ja kulahtaneet.

Mutta nyt, minulla on siisti vaatekaappi, ainakin hetken.
Niin ja sukkia.

sunnuntaina, joulukuuta 28, 2008

Kuinka pitkään pitää jaksaa?

Muita ihmisiä ja heidän huoliaan?
Missä menee raja.
Mikä on kamalaa itsekkyyttä ja mikä omien rajojen suojelua.

Se on erittäin vaikeaa, etenkin sillon kun on koko elämänsä kantanut huolta, jaksanut ja ymmärtänyt.
Minä olen aina ollut se kiltti ja ymmärtäväinen. Joka on pitänyt kaikkea koossa. Kantanut huolta ja ollut vahva.
Juu, ihan terapiakamaa.

Nyt kun olen hiljalleen opetellut aina välillä sanomaan ei ja kieltäytynyt ottamasta kannettavakseni jonkun huolia, on morkkis aina välillä valtava.
Että maailmankaikkeus vähintään tulee ja kostaa. Joudun helvetin tuliin, pahoitan ihmisten mielen ja pilaan ihmisten elämän. Loppupeleissä olen se kamala tuhoava voima, jonka takia joidenkin elämä on pilalla.

Mutta nyt kun miettii, on minulla kamalasti voimia....

Vaikka koko ajan käyn läpi prosessia omien rajojen löytämiseksi on se silti niin hiton vaikeaa.
Päästä yli siitä mihin on kasvatettu ja opetettu. Oppia jotain uutta ja oppia, että ei ne seuraukset nyt ole niin kamalia. Aikuisia ihmisiä tässä ollaan ja jos nyt sanoillani ja teoillani tuhoan ja pilaan jonkun raukan elämän lopullisesti, niin voi voi. ( mikä on kyllä aika epätodennäköistä, kun ei minulla kuitenkaan niitä mahtavia voimia ole).

Mutta kysymys kuuluu ja säilyy, missä menee raja? Jaksamsen ja ymmärtämisen raja?
Usein ei kuitenkaan oma terveys ja hyvinvointi riitä rajaksi.
Itsekkyyttä ( jota kaikki luule epäitsekkyydeksi),uhrautumista ja marttyyriutta.... En minä kuitenkaan muistaakseni tainnut se jeesus-heppu olla.

Mutta hukassa on silti, rajat meinaan, en halua olla rajaton. Ei se ole hyvä juttu. Vaikka ihan kivastihan nuo laulavat, jos tykkää.
;):)

Ajatuksia ja myrkkyjä

Nukkunut ja syönyt. Syönyt ja nukkunut. Sitten pari leffaa ja vähän luuhalua kaupungilla.
Sillai sitä on menty.
Unet ovat olleet kamalia. Kuolemaa, pelkoa, uppoavia laivoja, kadonneita vaatteita, hukassa olevia hyttejä, tuli- ja vesipetoja, intiaaneja, karkailevia kissoja....
Todella mukavia öitä siis.
Kenties post traumaattista stressiä, onhan tässä takana aika rankka vuosi.

Törmään usein yllättäviin reaktioihin ihmisten suusta. Eläinten en niinkään.
Minä en käytä alkoholia, en juo kahvia tai mustaa teetä, enkä tupakoi. Minun on siis vähintään oltava vegaani ta uskovainen.

Juu en ole kumpaakaan. No noita olen, mutta se on enemmänkin elämäntapa tai ideologia tai minun elämääni, ei niinkään uskonto. Ja syön kakkea mitä eteeni laitetaan, tai no apinanaivot ja silmäkeitto ei ehkä mene. Eikä kaaliruoat.

Kerron nyt tässä syitä, näihin pariin valintaan, joita olen elämässäni tehnyt.

ALKOHOLI: juu en juo. Mutta en nyt ole absolutisti, jos jossain juhlssa shamppanjaa tarjotaan, voin juoda. Kysymys on ennemminkin siitä, miksi minä joisin jotain, joka vaikuttaa mieleeni ja kehooni. ( Kuten alkoholi tekee). Juonko minä relatakseni, vai unohtaakseni. Juonko minä kenties, että hetkeksi helpottaisi vai että vapautusin?
Minä en halua tehdä sitä. Minä en halua selvitä asioista alkoholin avustuksella.
Koska, syön jo tarpeeksi myrkyllisiä lääkkeitä ja tiedän olevani ihminen, jolle syntyy helposti addiktioita. Addiktoidun asioihin, jotka helpottavat oloani.

Haluan ratkaista mieleni ongelmat, jonkun muun kuin alkoholin avulla. ( Lääkkeiden esimerkiksi :)
Alkoholi, kuinka ihanan paljon murhetta ja surua tuo juoma tuottaakaan. Katsokaa vain ympärillenne...

KAHVI: No Kun olo on vain parempi kun ei vedä tuota kofeiinia, maha ei laula hallelujaa. Ja onhan sekin myrkkyä. Pakko edes jotain myrkkyjä välttää.

TUPAKKA: No pitääkö tuota edes perustella. Jossain vaiheessa poltin silloin tällöin, koska se auttoi relaamaan, mutta olen luopunut siitäkin. Pakko myöntää, niin outoa kun se onkin pidän aina välillä tupakan mausta ja hajusta.

Muuten kyllä elintapani eivät ole kamalan terveellisiä, syön epäsäännöllisesti ja huonosti .( paitsi töissä) Ostan kaupasta helposti suklaata ja muuta "helppoa" ruokaa.
Juu tiedetään, pitäisi opetella, mutta mutta.
Kun tuo ruoka on vähän herkkä asia meikäläiselle. Ja olen sitäpaitsi enenmmän kuin vähän tunnesyöjä. Ruoka on iloni ja suruni.

Olin kymmenen kun aloin ensi kertaa laihduttamaan. On tässä opeteltu vuosien varrella, miten ollaan syömättä, miten oksennetaan, miten jumpataa ja lenkkeillään kuin hullu....
Kaikkea sellaista pientä kivaa.
niin eiköhän ole riittävästi, että syön about normaalisti ja olen harjoittamatta syömättömyyttä tai oksentelua.
Urheilun kanssa on oltava kuitenkin varovainen, se riistäytyy helposti käsistä...

Mutta hei, vaikka tämä kuulostaa kamalalta, voin oikeasti oikein hyvin.
Ja istun siellä psykoterapiassa, että eteenpäin mennään.

perjantaina, joulukuuta 26, 2008

things we lost in the fire

Tällaista elokuvaa eräs ystäväni suositteli. No se elokuva käveli minua vastaan anttilan ale-laarissa.
Tänä aamuna sen sitten katsoin, viimeinkin. Se elokuva naulitsi paikalleen.
Elokuvan juoni lyhyesti.
Audrey (Halle Berry) menettää yht´äkkisesti mieensä ja jää kahden lapsiensa kanssa.
Hetken mielijohteensa hän kutsuu miehensä elinkäisen ystävän Jerryn ( Benicio del Toro) luokseen asumaan. Jerry nyt sattuu olemaan narkkari.
Toistensa avulla Audrey ja jerry löytävät toivoa ja onnea uudesta elämästään.

Kuulostaa hieman siirappiselta, mutta sitä se ei ole. Jos itse olisin vain lukenut takakannen en olisi leffaa ostanut, mutta kun suosituksen sain.

Tässä leffassa ei ole tippaakaan siirappia. Se kertoo menetyksestä ja siitä miten siitä voi selvitä, ei mitenkään ihmeellä, vaan hitaasti ja päivä kerrallaan.
Harvoin parun leffassa, nyt oli lähellä.

Kuva kulmat, kerronnan eri tasot ja se kuinka kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tekevät elokuvasta entistä hienomman.

Siis ei siirappa, ei ihmeparantumisia, vaan elämää. Koskettava ja ajatuksia herättävä kaunis elokuva.
Suosittelen, ehdottomasti.

Elokuva on valmistunut vuonna 2007 ja sen on ohjannut Susanne Bier.

torstaina, joulukuuta 25, 2008

kuvia

Tässä kuvia joistan ihanista lahjosta joita sain, alla on kissanpeppu juoma-alustoja, jotka kylläkin löytävät tiensä seinälle.
Alla on hana ja sekalainen kasa kaikkea mahdollista, ihania joululahjoja.


Ja vielä kirjoja.




Alla olevissa kuvissa, Kukka linssilude, näyttää parhaimmat puolensa. kalle-kulta ei oikein kameran edessä viihdy....








Missä kissa?


Joulupäivä

Ihanaa, viime yönä sai nukkua ja kelloa ei tarvinnut laittaa soimaan.
huomasi kyllä, että sellainen posttraumaattnen stressi, pitää vielä otteessaan. Heräilin yöllä vähän väliä. Sekä kamaliin uniin, että ihan muuten vain.
Viiden aikaan alkoi show, kun kissat päättivät alkaa pitämään hauskaa. No oma vika sinäänsä, olin jättänyt joululahjoista tulleet paperit lattialle kasaan... Ja kun niissä on niin ihana möyhentyä ja niitä on niin ihana mäyhiä hampaiden välissä pieneksi silpuksi.
Ja sitten olin unohtanut lattialle, suklaarasian ja Kukka kun rakastaa suklaata....
Sain onneksi rauhoitettua katit ja heräsimme tuossa puoli kymmenen pintaan.

Tänään menen siskon luo syömään.
Sitten palaan jälleen kotiin nauttimaan rauhasta ja elokuvista ja kirjoista jne...

Kyllä on ihanaa vain olla. Nyt kun on saanut nukkua, on tullut jopa mieliteko siivota, ihan oikeasti.

Kyllä on välllä ihanaa huomata, että juuri näin ja juuri nyt on hyvä olla.
Myöhemmin ihania valokuvia, kun jaksan tuon kameran kaivaa esille ja siirtää kuvat koneelle.

keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008

Jouluaatto


Tänään on jouluaatto.

Kävin siskon luona joulupuurolla, sitten hyvän ystävän kanssa kävelyllä, hiljaisessa kaupungissa.

Sitten nukuin monen tunnin päikkärit. Avasin lahjat ja meinasi itku tulla, koska nin ihania lahjoja sain ja niin kovasti minua oli muistettu.

Sain kasan ihania kirjoja, kylpytakin, pääkalloessun, villasukat, taulun, kalenterin, sormuksen,,, kaikkea hanaa ja paljon.

Näin paljon minua on ajateltu, vaikka en ole ollut paikalla.

Nyt istun tässä, kävin kuumassa suihkussa ja laitoin uuden aamutakin päälle. Kohta alkaa taas uni painamaan silmää, nin että on pakko mennä sänkyyn ja tutilullaamaan.


Taidan kuitenkin vielä sytyttää par kynttilää, istua hiljaa ja ajatella. Lähettää kiitokseni niille, joille haluan sen sanoa ja ajatuksia ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä.


Täällä minä olen poikien kanssa ja nautin.


Rauhaa, kaikille!

torstaina, joulukuuta 18, 2008

kyl mää viäl oon tääl

Voi pojat.
Nyt kerkesin koneen eteen istahtaa ja jaksoin.
Olen ollut töissä päivät ja illat ollut sosaalnen ja hoitanut asioita. Pakolliset sukulaisvierailut, kivat kaverivierailut, parit pikkujoulut, myyjäiset, terapia ja yhdessä konsertssakin olen kerennyt käydä.
Sitten aina tuossa yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu odottamattomia. Ja niitähän ei aina voi täällä ruotia, monestakin syystä. Sellaiset syyt kyllä ärsyttävät, mutta...

Ja ettei töissä olis ihan lepokotia alkavat lapset olla väsyneitä ja me aikuiset. On ollut joulujuhlaa, lucia-juhlaa, joulupukin vierailua, joulukirkot, jouluruokailut jne.
Ja meidän talossa tehtiin kuntokartoitus ja selvisi, että meillä on hieman koskteusvaurioita ja hometta ( meille sentään sataa sisään). meillä on kaksikerroksinen talo, jossa alakerrassa saa olla sen aikaa, että löytyy korvaavat tilat. ja yläkerrassa, meidän viereisellä osastolla aletaan huomenna tekemään ensiapuremppaa, että voimme olla talossa vielä puolivuotta.
Suuri remppa alkaa kesällä 2009, silloin koko talo muuttaa.
Voitte uskoa, että tämä on herättänyt polemiikkia, varsinkin vanhempien keskuudessa, on hysteerisiä tapauksia ja ihan asiallisia tapauksia.
Ja kaikkea siltä väliltä.
me emme tiedä, mihin me muutamme, me emme tiedä mitä tulee tapahtumaan, me olemme vain töissä. On siinä sitten kiva vastata vanhempien kyselyihin.
Pyytää vain, että ottakaa yhteys, johonkin korkeampaan tasoon. Mehän nimittäin olemme vain niitä, jotka lasten lisäksi joutuvat home talossa olemaan...

Kävin joulumyyjäisissä sekä vanhassa satamassa, että wanhalla. Paljon kivaa, mutta aika kallista.
Ostin uusiokissameikkipussin, kellon ja kissa-teekupin.

Olin myös hienossa joulukonsertissa kallion kirkossa, se oli jazztähtien joulukonsertti. Se oli hieno. Ei mitään perinteistä määmäätä, vaan kunnon svengiä ja menoa. Esiintymässä oli Olli Ahvenlahti, Johanna Iivanainen, Sami Saari ja se yksi mies joka soittaa saksofosia, jonka nimeä en muista.

Joulukortit jäivät lähettämättä tänä vuonna, joten kaikki jotka ne yleensä saa: kukaan ei saa tänä vuonna, siis korttia.

Eilen pesin pitkästä aikaa pyykkiä vain huomatakseni, että koneessa oli valkoisia paitoja ja turkoosit housuni, minulla ei ole enää valkoisia paitoja...

Lauantaina on vielä iltavierailu siskon luona Turun-tädin kera ja maanantaina työn jälkeen on kiinan kansantasavallan suurlähetystön uudenvuoden juhlat.
Keskiviikkona alkaa loma.
Joulun aion viettää rauhallisesti kissojen kera.

lauantaina, joulukuuta 13, 2008

sattuu...

... kun kaataa haavaisille käsille etikkaa. Sen opin eilen siivotessani. Etikalla tulee muuten puhdasta jälkeä.
Koko viikko on ollut menoa sinne ja tänne. Ei ole jaksanut ja kerennyt istuutua koneen ääreen.
On ollut rankkaa töissä: joulujuhlaa, lucia-juhlaa, joulupukin vierailua. Paljastunut homeongelma ( siis töissä) ja siitä seuranneet toimenpiteet ja infokokoukset jne.
Sitten vielä vähän vierailuja ystävien luona, parit pikkujoulut ja sukulaistapaamiset. Ja pari muuta elämää heiluttanutta asiaa. Sitten on pitänyt saada lahjat ja kortit järjestykseen.

No huh.
Mutta sitten pieniä asioita matkan varrelta.
Ongelma nro.1:
Minähän nukun aika kovin levottomasti. Minulla on kaksi peittoa, pitää vain olla. Ongelma on kuitenkin, että joka yö saan kieritettyä peiton ainakin puoliksi pois pussilakanan sisältä. Patjan päällä oleva lakana on mallia muotoonommeltu, jotta se pysyy paikallaan.
Ei auta, vaikka pussilakanan aukon sulkisi hakaneuloilla, sillä silloin peitto kuitenkin kasaantuu möykyksi yhteen kohtaan.
Peitto siis pitäisi ommella koko matkalta kiinni pussilakanaan.

No niin, nyt ei aivot enää toimi.
Jatkan päivitystä ja vastaan kaikkiin kommentteihin, kun pääni sisällä liikkuu taas jotain.

tiistaina, joulukuuta 09, 2008

Parveke


Laitoin tänään parvekkeeni talviteloille. Niin nyt, ole kai tietosesti asiaa lykännyt. Jotenkin ei olisi halunnut laittaa pois. Vaikka kukistakin oli tullut, vain ruskeita möykkyjä. Tuikkukupit olivat täynnä jäätä ja pöytä ruskeana liasta.

Putsasin kaiken ja tuli niin ikävä. Tuli niin ikävä valkoisia lämpimiä kesäiltoja.


Tuntuu, että tässä pimeyden keskellä ei ole enää mitään toivoa, mutta kun tietää, että kyllä se kesä tulee, valo voittaa ja elämä jatkaa kulkuaan.

Se antaa toivoa ja voimaa.

Vaikka nyt tuntuu, ettei tästä voi tulla kesää, se tulee. Väistämättä.

Kohta on talvipäivänseisaus, silloin alkaa valo voittamaan, pikkuhiljaa, mutta varmasti.


Minulla on nin ikävä, kesää, valoa ja lämpöä.

mökki


Olen niin kamalan väsynyt.

Pään kun painaa tyynyyn, niin uni tulee samantien. Ja ajoissakin iltaisin menen yleensä viimeistään yhdeksän aikaa nukkumaan, silmät eivät vaan pysy auki.


No mutta, arvatkaa mitä minä haluaisin. Minä haluaisin mökin.

Sellaisen pienen ja soman, ehkä järven tai ainakin jonkinlaisen veden äärellä.

Pari eläintä voisin hankkia ja vain olla siellä, olla omissa oloissani, yksin. Vaellella luonnossa, olla osa luontoa. Jättää tämän kaiken.

Elää luonnossa, pois siitä miksi ihmnen on sen pykännyt.

Olla yksin ja rauhassa, raikkaassa ilmassa.


Mutta tarvitsisin niin paljon rahaa, että voisin vain olla. Elää luonnon mukaan, elää omaa elämääni.

Ajatella ja vain olla.


Kyllä sieltä varmaan joskus haluaisi pois. Mutta kuitenkin.


Oma mökki, oma rauha, oma elämä, oma olo.

Luonnon kanssa.

lauantaina, joulukuuta 06, 2008

Hei me tehään töitä, oikeesti!

Päiväkodin arki saattaa olla tuikituntematon ihmisille, jotka eivät itse ole missään kontaktissa hoitoalaan, tai ehkä tuovat lapset aamulla tarhaan ja hakevat he illalla. JA vastasa on aina vain iloisia hymyileviä hoitaja...

Asiaa valoittaakseni, kokoan nyt pienä välähdyksiä minun työstäni.
( nimet ovat muutettuja ja osa faktoista hiukan, niin ettei ketään voi tunnistaa)

-Tulen aamulla ensimmäseksi töihin, avattuani ovet, otan hälytykset pos päältä ja sytytän valot.
Otan lapsia vastaan. Pekka-Erkki tulee kiljuen, ei halua jäädä. Maanittelen häntä, samalla kun pikku-Petteri heittää Sisko-kaisaa leikki junalla päähän.
Tripla itkut.
Nappaan Pekka-Erkin syliini ja sanon äidille, he hei.
Rauhoitan tilanteen.

-Puhelin soi, sielä on erään lapsen vanhemmat puhuvat huonoa englantia, koska en ymmärrä venäjää. Ilmeisesti heidän lapsi on sairas, pääsimme yhteisymmärrykseen sanasta sick. Samalla Pekka-Erkki alkaa uudelleen huutamaan, kun muistaa äidin.

- Menemme ulos. Pakko laittaa kurikset, talvivaatteiden päälle.
Meitä on kaksi pukemassa, lapsia on 21. Jonkun hanskat ovat kadoksssa. Joku saa raivarin, koska kurahousut ahdistavat. Kaksi alkaa tappelemaan keskenään. Yksi huutaa vessassa pyyhkmään. Yksi vaeltelee ympäri, koska hän leikkii kissaa. Tyttöporukka jää vessaan pelailemaan. Joku ei jaksa pukea.
Ja joku menee piiloon lelulatikkoon. Puhelin soi.
Tytöt ovat tulleet vessasta ja alkavat laulaa joululauluja.
Vaatteita on kadoksissa. Niissä ei ole nimiä.
Kukaan ei saa lahkeita kenkien päälle, ekä lenksuja kenkien alle.
Tai sitten kuriksia ei ole ja pitää lainata päkkärin. Mites se Anne-Eerikan äiti käskimän pukeakaan lapsensa, oliko se villapuku vai ei?

-Sisälletulo on aika paljon samanlaista, mutta silloin lapset ovat kurasia.
Pitää myös muistaa, että me työntekijät pesemme ja kuivaamme ne 21kpl. likaisia ja hiekkaisia kurahousuja.


-Ulkona Veli-Urho parkuu ja heittää hiekkaa kaveriensa päälle. Jotka alkavat myös huutaa.
Menen paikalle ja koitan selvittää tilanteen. Kaikki alkavat huutaa entistä enemmän ja syyttävät toisaan.Hengitän syvään.

-Samalla pikku-Pirkko ja Helena yrittävät karata aidan yli.

-Sisällä työkavari pitää, satuhetken. Katan pöydät sillä välin ja laitan sängyt nukkarissa valmiiksi.

-Ruokalussa suustani kuuluu seuraavanlaisia lauseita:
"Älä heitä muussia"
"Anna kaverin lautasen olla"
"älä töki haarukalla kaveria silmään"
"syö"
"älä keiku tuolilla"
"älä potki"
"älä kaada"
"maista salaattia"
"et saa viidettä lasia maitoa, pitää syödäkin"
"kädet pois housuista"
"käsi suun eteen kun yskit"
Samalla syön itse, pyyhin kaatuneet maidot ja juoksen keittiöön hakemaan lisää ruokaa. Lohdutan paria lasta ja ehkä vastaan puhelimeen. Pomo käy ovella kysymässä, voinko olla vähän yli tänään, koska naapurista puuttuu kaksi akuista ja sijaisia ei ole saatu.

-Saamme lapset sänkyyn.
Putte ei saa nukkua, mutta silmät painuvat väkisin kiinni, putte alkaa itkemään. Heliviivin taas pitäisi nukkua, mutta tyttö ei ole lainkaan väsynyt. Anton potki seiniä. Anna laulaa ponillensa unilaulua. Simopetteri sylkee lattialle...
äänen korotus ja lapset hiljenevät. Tulee vähän Huono mieli, mutta pakko mikä pakko.

Sitten päivään kuuluu askartelua, pukemsta, riisumista, vessattamista, vanhempen kanssa keskustelua, henkilökunnan organisointia, tietokonehommia, puheluita, opiskelijan ohjausta ja ai niin, lasten hoitoa.Leipomista, retkiä... Lapsia vartenhan täällä ollaan.

Tässä pieni väläys siitä mtä teen.
Lain mukaan yhdellä koulutetulla henkilöllä saa olla 7 kpl yli 3 vuotiaita tai 4 kpl alle kolmivuotiaita. Suhdeluku muuttuu samana pävänä kun lapsi täyttää 3-vuotta. Silloin hänestä tulee yli kolmivuotias.
Eli yli kolmivuotiaiden ryhmässä on 21 lasta ja kolme aikuista.
Tetysti on laskettava mukaan henkilökunnan poissaolot ja, että sijaisia ei aina saada...

Että kyllä me tehdään töitä, oikeesti.

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

"Prinsessa jää...

.. se varmaan hileitä hengittää ja se kaikesta selviää". niin laulaa Maija Vilkkumaa

No jaa muusta en tiedä, mutta palelemista inhoan.
Tänään se alkoi jo päivällä. Meillä on töissä kylmä, siis okeasti kylmä. En ole aivan varma paljonko sisällä on asteita, mutta arvioni menee alle 20 asteen.
Palelin jo sisällä, mutta onneksi sai hikipäässä vetää lapsille kurahousuja jalkaan.
Sitten samantien ulos valmiiksi puetun lapsilauman kanssa. Nappasin päälleni lähimmät ulkovaatteet, jotka sopivat ilmaan. Tihkusadetta ja pimeää.
Toppahousut, fleece ja sadetakk ja kunnon gore-tex kengät.
Toki tajusin, heti ulos päästyäni, että päällän oli aivan liian vähän. Mutta kun ulkona seisoo lapsilauman kanssa, ei sitä niin vain lähdetä sisälle vaihtamaan vaatteita. Siinä sitten sesoskelin 40 minuuttia, palellen pimeässä ja tihkusateessa. Ja samalla yritin pitää silmällä lapsia, märässä ja sateessa.

Kun viimenkin pääsin lähtemään, vedin oman farkkutakkini päälle ja hipsin metrolle siinä hiton tihkusateessa.
Tulos oli kokovartalopalelu.
Joka jatkui ja jatkui ja jatkui...
Järkyttävä kylmyys rauhoittui vasta, kun menin seisomaan kuumaan suihkuun.
Nyt on siis vähän parempi.

Minulla on äärettömän huono ääreisverenkierto, jalat jäässä ja kädet jäässä. Lapsi raukat joutuvat kokemaan tämän karvaasti, kun ennen ja jälkeen päikkäreiden autan heitä vaatteden kanssa, käteni kun ovat jääkalikat.
Kylmä ihminen kun olen, normaali ruumnlämpöni on yleensä n 35.8 astetta. Että silloin kerran kymmenessä vuodessa kun minulle nousee kuume, näen jo vaaleanpunaisia ahvenia 37 asteen kohdalla.

Palelen ja inhoan sitä. Öisin on ihan pakko pitää flanellipyjaman lisäks kahta peittoa, muuten palelee.
Myös siksi inhoan talvea, inhoan kylmää ja palelua.

Niin, olen kylmä ihminen.

maanantaina, joulukuuta 01, 2008

Täällä taas

Voi kuinka ihanaa, se kamala lumi suli. Kyllä, olen kitollinen, että lumi suli pois. En tykkää kulkea talvivaatteissa ja jotenkin viimeinenkin toivo menee kun kaikki kiedotaan valkeaan vaippaan. Sillon se odotus tuntuu ikuisuudelta. Mutta kun maa on paljos koko ajan, tuntuu, että toivoa on vielä jäljellä.

Ei enää kauaa lomaan. Se alkaa jouluaattona.

Kamala väsy on iskenyt. Haluaisin vain nukkua. Toisaalta onko tuo nyt sitten mitään uutta.

Olin eilen hyvän ystäväni kanssa ostoksilla, tai sis lähinnä hän ol ja minä roikun mukana. Kutenkin tuli jotain ostettua, kas kummaa.

Ostin itsellen unisiepparin.
Se on vanha intiaanien käyttämä esine, joka laitetaan roikkumaan sängyn yläpuolelle.
Pahat unet jäävät verkkoon kiiinni ja sulat suodattavat hyviä unia.
Viimeyönä ei ainakaan näkynyt panajaisia.

Minulla on taas kova etsikkoaika päällä, etsin omaa juttua joka määrittelee minua. Onhan sellaisia paljon jo olemassa, mutta lähinnä etsin sanaa joka voisi kertoa hengellisestä elämästäni. Siitä mihin uskon ja mihin pyrin.

Elektinen wiccalaisuus on hyvin lähellä sitä mikä on mielestän oikein. Etsikää googlesta tai Varjojen kirjasta niin saatte hienon selityksen.

Wiccalaisuus ei usko pahan olemassaoloon. Wiccalaisuudessa ei ole käskyjä tai auktoriteetta, jota totellaan. Wiccan tärkein ohje on: tee mitä vain, kunhat et satuta ( vapaasti lausuttuna). Tietysti jokaisen wiccan oma moraali määrittelee tuonkin asian. Wiccoilla on myön kolminkertaisuuden laki, kaikki palaa takaisin kolminkertaisena niin hyvässä kun pahassa.

Wiccat uskovat jälleensyntymiseen ja heille luonto ja sen kiertokulku on erittäin tärkeä. Wiccojen sapatitkin määräytyvät vuodenkierron mukaan.

Jumaluus on kaikkialla, sen näkee kaikessa ja varsinkin luonnossa.

Luonto on wiccoille tärkeä.


En oikein tiedä ja tunne itsekään kaikkea vielä, mutta luen ja opiskelen lisää ja uskon löytäväni etsimäni vastaukset.


Jos kanavalla on joku asoista tietävä tms. kommentokaa ihmeessä.

lauantaina, marraskuuta 29, 2008

virhe

Tässä aamuna eräänä metin, että jospa jossan on tapahtunut suuri virhe. Oikeasti minusta piti tulla kissa, mutta kävi pieni moka ja minusta tulikin ihminen.
Minä olisin koti kissa, nukkuisin ja söisin, vailla huolia.
Voisin vaellella ulkona, omassa rauhassan.
Olisin vain kissa.

Minä pidän kissosta enemmän kuin ihmisistä.Tulen niiden kanssa paremmin toimeen, ei tarvitse puhella turhanpäiväisä.Kissat hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, lohduttavat kun on tarvis ja nukkuvat yöllä vieressäni, eivätkä varasta peittoa. JA jos potkin likaa menevät kiltisti muualle nukkumaan.

Ei puhelimia, ei vastuuta.
Olisin vain kissa.

Asiasta kolmanteentoista.
Katselen juuri parhaillaan ( samalla kun kirjoitan) leffaa: terminator 3- koneiden kapina.
Ihan hyvä acton pläjäys, mutta en pidä sitä osana muita Terminator- elokuvia.
Sen juoni, vesittää koko Terminator 2-tuomon päivä, leffan.
Termnator 2 leffassahan juuri oli ideana, että ei ole kohtaloa, luomme tulevaisuutemme itse.
Ja sitten tulee kolmas osa ja vesittää kaken. Ei hyvä juttu.
Terminator 2, on se ainoa oikea Termnator leffa.

Sorruin shoppaamaan viikolla. ostin ihanat kissakengät ja laukun. Sellaisen Super Mario-laukun.
Se on hieno. Ja sitten vielä luuranko sormikkaat.
Tein myös huuto.netistä huudon. Ostin hienot maihnnousukengät 35 eurolla. Posti tuo ne varmaan ensi viikolla.

Ja onneksi se lumi suli. En pidä lumesta. Se jotenkin vie viimeisenkin toivon mennessään, kakki peittyy johonkin valkeaan ja keväästä ei tietoakaan. Sitä paitsi en pidä talvivaatteista.

Olisinpa kissa.

tiistaina, marraskuuta 25, 2008

Vauvakuume

No se minuun on iskenyt.
Ei älkää nyt peljätkö, aikomukseni ei ole ruveta mammamaiseksi.
Vauvat ovat kivoja, jos ne saa antaa jollekin muulle, kun ne alkavat äännellä liikaa.

Olen jäänyt koukkuun, sairaala nimiseen sarjaan. Se tulee joka päivä neloselta kello 19.
Tietysti veri on aina kivaa, mutta ne synnytykset, ne on asiaa.
Ihmisessä kasvaa ihminen ja sitten se putkahtaa valmiina ulos. Hienoa.
Siitä pitkäaikainen haaveeni on saanut tulta alleen.
Minä haluan kouluttaa itseni uudelleen, tai lisää, miten sen nyt ottaa. Minä haluan ruveta kätilöksi.

Mutta tähän littyy jotain muutakin.
Ensimmäinen suuri askel elämässäni. 3-vuotis suunnitelma.
En ole koskaan suunnitellut elämääni, en koskaan. En koska minulla ei ole ollut väliä.
Korkeintaan pari vikkoa kerrallaan, en ole tähdännyt mihinkään. Kunhan vain selviän pävän kerrallaan. mennyt virran mukana. Odottanut, että joskus tapahtuu jotain, että jotenkin kaikki muuttuu paremmaksi.

En kadu sitä, sillä tiedän, että en ole kyennyt muuhun.
Mutta nyt.
Kolmen vuoden kuluttua, olen ehkä saanut itseni henkisesti jotenkin kuntoon. Sitten minulla on 10 virallista työvuotta takanani. Sitten saattaisin voida alkaa opiskelemaan.

Vau, ensi kerta, kun katson pidemmälle. Tuntuu helpottavalta, jopa aikuismaiselta. Uudelta ja mielenkintoiselta.

Tässä minä olen.
Tämä on minun suunnitelma.

Aaltoja tulee, tulee huonompia ja parempia akoja, mutta tämä nyt vain on tällaista.Minä sairastan masennusta.

Ai niin, käteni ovat kuivat, koppurat. Päätin rasvata ne, otin kaapsta pumppupullosta käsirasvaa. Vähän oudolta se tuntui, jatkoin kuitenkin sen hieromista käsiini. Hyvin se imeytyi, kunnes hajumuistini avulla tajusin, että ei tämä ole käsirasvaa. Se oli hiustenhoitoainetta, joka on kyllä samanlaisessa pumppupullossa kun käsirasva.
Hyvin toimi!

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2008

Ikuinen sairaus vai jotain ohimenevää


Minä olen yhä vieläkin masentunut. Se on sairaus, en tiedä tuleeko se koskaan poistumaan elämästäni. Vai onko se aina läsnä.

Pitääkö minun tottua vain siihen, että on parempia aikoja ja on huonompia aikoja. Pitääkö minun läheisteni vain tottua siihen?

Läpi elämäni.

Vaikka käyn säännöllisesti terapiassa ja käsittelen joka kerta syvempiä ja vaikeita asioita, ei se tunnu minua parantavan. Niinkuin flunssasta parannutaan.

En osaisi tällä hetkellä kuvitellakaan elämääni ilman lääkitystä ja jatkuvaa asian käsittelyä. Opettelemista elämään.

Toisina päivinä tuntuu, etä tässä kakessa ei todellakaan ole mitään järkeä, toisina menee paremmin.

Myönnän, että nyt on huono kausi; terapiassa käsitellään vaikeita asioita, on pimeää, ja takana rankka vuosi, joka onneksi päättyy kohta.

Luvassa on onneksi kahden viikon loma. Olen töissä vielä aatonaattona, mutta sitten palaankin töihin vasta tammikuun 8. päivä.
Ihanaa.

Väsyttää kovasti ja haluan vain olla rauhassa. Onneksi minulla on vain kaksi kissaa, jotka hekin tykkäävät nukkumisesta. Voin siis maata ja olla, ilman huonoa omaatuntoa. Onneksi, muuten en jaksaisi.
Joululahjat pitäisi saada hankituksi, onneksi minulla on ideoita päässäni, ne pitäisi vain vielä toteuttaa :)
21.12 on talvipäivän seisaus, siitä päivästä alkaen alkaa valo voittamaan. Se on juhlan aihe, valon juhla. Se on tärkeää, ainakin minulle, sitä sietää juhlia.
En halua juhlia joulua, ninkuin normaalisti on totuttu juhlimaan, vaan haluan kääntää sen valon juhlaksi, auringon juhlaksi.
Se on sentään juhlimisen arvoista.
Ostin muuten Pink:in, uuden levyn Funhouse, erittäin positiivinen levy ja ehdottomasti suositeltava. On menevämpiä kappaleita ja sitten ihan vain pianolla säestettyjä. Ja tärkeää, sanoituksissa on oikeasti jotain sisältöä...
Taas tuli tekstiä, jossa ei ollut päätä eikä häntää, mutta olihan ainakin torso.
Mutta minä olenkin henkisesti epävakaa ja tunnevammainen, joten minulle se suotakoot. :)

tiistaina, marraskuuta 18, 2008

Kohtuja ja pipareita

Näin yöllä unta. Synnytin maailman ihanimman tyttövauvan. Se oli niin kovin fiksukin, osasi puhella. Sitten se muuttui aika isoksi rotaksi. Olin kuitenkin sitä mieltä, että se vauva olis kiva saada.
Eikun etsimään sopivaa isää.
Yritin kovasti etsiä sopivaa ja selittää, että en tarvitsisi heitä kun lapsen alulle laittoon. Lopun hoitaisin itse.
Kello vaan kerkesi soida, ennen kuin löysin sopivan.

Onneksi tuolle unelle on olemassa selitys. Ei siis ole mikään vauvakuume iskenyt.
Olin nimittäin eilen gynekologilla. Ei nyt maalman mukavin lääkärivierailu, mutta mielummin sinne kuin hammaslääkäriin.
Ja tämänkertainen lääkäritäti oli mukava.

Mutta kyllä sain pari ylimääräistä sydämenlyöntiä. Siinä makasin ketarat levällään ja täti tutki kohdun ja munasarjat. No vasemmalla puolella, hän jäi kovasti tunnustelemaan ja tunnusteli vähän lisää.
" Täällä nyt tuntuu jotain, katsotaanpa ultralla, että vodaan poissulkea myoomat yms."
Tässä kohtaa tuli pari extra lyöntiä, sekunnssa kerkesin käydä kaikki vaihtoehdot läpi.
No, onneksi ultrassa ei mitään löytynyt.
Tulos oli, että kohtuni on vain kallistunut vasemmalle. On kovin liikkuvanen ja tuntuu vain erttäin hyvin vatsanpeitteiden läpi.
Huoh ja helpotus.

Asiasta toiseen, nimittäin pipareihin. Nyt joulun allahan ne ovat tapetilla. Piparit meinaan, joidenkin mielessähän ne ovat aina.
Minä olen yksi niistä.
Minulla on likainen mielikuvitus. Minulla tulee asioista kovin helposti mielleyhtymiä, eikä ne aina ole niin kilttejä.
Pipareista nyt varsinkin tulee mieleen vaikka mitä.
Työkaverini ja osa ystävistäni onneksi tietävät likaisen mielkuvitukseni ja onneksi siskoni omaa sellaisen myöskin.
Osan suurimmaksi osaksi vain hävyttömiä vitsejä.
En voi sille mitään, että joku puhuu, nyt töissä esim. pipareista ja minun suuni vääntyy kieroon hymyyn.

Kaikki eivät ikävä kyllä ymmärrä tätä huumorinlaatua, etenkään naiset.

"Kananmuna ja kissa kävelivät uimaaltaalla, Kissa putosi veteen ja kananmuna alkoi nauraa katketakseen. Mikä oli tarinan opetus?
Märkä mirri saa munan iloiseksi."

:):):):):):):):):):)

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Katsaus

Nyt katsaus menneen viikon kohokohtiin, koska en ole oikein jaksanut niitä päivittää. On ollut töissä rankkaa, elämässä rankkaa ja sairastin kamalan flunssan.
No mutta nyt siis asiaan. Torstaina toteutin pitkäaikasen unelmani ja ostin itselleni kaksi säkkituolia, niissä on ihana maata ja laiskotella.
Raahasin ne metrolla kotiin. No kauppa oli aika lähellä metroasemaa ja minun kotini myöskin. Väliin ei jäänyt montakaan asemaa.
Oli se kyllä näky, minä ja kaksi säkkituolia metrossa. Mutta kotiinkuljetus olisi maksanut 55 euroa.




Kuten kaikki tietävät perjantana oli myös palkkapäivä, joten sorruin elokuviin. Ostin elokuvat tähtisumua ja kolme rakkautta&anarkiaa-sarjan elokuvaa, The Others, Orpokoti ja Pan´s labyrint.

Tähtisumua oli aivan upea ja hana, suosittelen, se elokuva saa hyvälle mielelle. Pan´s Labyrinth oli todella mielenkiintoinen ja aivan erinomaisen hyvin tehty, suosittelen, jos kestää vähän fantasiaa ja verta ja raakuutta.

Orpokoti ja The Others olivatkin sitten puhdasta kauhua, mielenkiintoista sellaista. Kunnon vanhanajan kauhua siis, ei mitään verellä mässäilyä, vaan kuolleiden ja elävien kohtaamista. Muistin kyllä hyvn, miksi en ole katsonut kauhua viimeiseen 15 vuoteen.



Kävin lauantaina Stockmannilla ostelemassa, joulupalloja, mitkä mielestän kyllä sopivat sisustukseen erinomaisesti. Sängyn yläpuolella riippuu läpinäkyviä ja yksi punainen lasipallo.



Ikkunalla taas roikkuu punaisia lasipalloja ja perhosia lentelee ympäriinsä.



Siinä nyt vähän jotain. Ei tässä paljon ole kerennyt, nukkunut ja töissä käynyt, siinä se.


Ai niin, värjäsin myös tukkani. Aika lähelle omaa väriäni, ensimmäisen kerran varmaan yli 10 vuoteen. Laitan kuvan.
Eräs sanoi kyllä, että se on aivan liian vaalea ollakseni minun oma väri, mutta
A) saako purkista koskaan omaa väriä?
B) Ja miten joku muu tetää minun oman värin, kun minä en itsekään muista. ( Mutta juuri kasvu on kuulemma kyllä hiukan tummempaa)
C) minun pää, minä tykkään.



lauantaina, marraskuuta 15, 2008

kuulumatta mihinkään

Ette minua nää,
olen läpinäkyvää.

Peloteltu liikaa kai,
ilman äärivivoja leijun.

Lävitseni ihmiset kävelevät,
ei kukaan minuun törmää.

Ilman ankkuria,
kuulumatta mihinkään.
Olematta osa mitään.

Ei ne minua huomaa, ei ne minua nää,
nillä on kiire sinne,
missä on niiden määränpää.

Ei ole minulla arvoa,
ei mitään suurempaa tehtävää.

Olen vain.
Leijun.
Ilman ankkuria.
Ja muut voi lävitseni kävellä.

Ei ne huomaa, ei ne nää,
minähän olen läpinäkyvää.

Olenko minä täällä vai en,
kai se on aivan sama.
Koska minä en kuulu mihinkään.

Ei ne kuule, ei ne nää,
Koska ole läpinäkyvää.



ps. käykää vilkasemassa

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

Voisin nukkua...

... monta kuukautta.
Väliaikaista mielialan laskua. Masennuskausi päällä. Olen arvoton ja turha. Haluaisin vain nukkua.
Onneksi hyvä ystäväni kävi eilen luonani, hieroi hartioita, halasi ja silitti hiuksia. Kiitos ihanaiselle!

Syyt ovat hyvin tiedossa: kaamos, vaikea kausi terapiassa, ympärillä tapahtuvat moninaiset asiat, joihin ei oikeastaan voi vaikuttaa, lähestyvä juhla, joka alkaa J:llä.

Mutta, tässä on se hyvä, että kun noita lääkkeitä syön, ei tämä muutu toivottomaksi. Tunteet ovat olemassa, mutta niiltä katoaa pahin piikki. Olen taas tippunut sinne mustaan veteen, mutta kelluskelen hiljalleen ympyrää.
Tuo elämisen draivi on kutenkin jostain syystä niin iso.
Kohta alkaa kevät.
Se on nyt niin, että tässä olen, enkä muuta voi.

Sitten tuo fyysinen kuntokin on ruvennut pettämään, kamala räkätauti, joka jatkuu ja jatkuu...

No, huomenna on paremmin, eikä huomiset koskaan lopu.

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008

Joulu, vol 783, kirkolla näppinsä pelissä

En edes tiedä kunka mones jouluaiheinen juttuni tämä on, mutta...
Jatkakaamme kuitenkin.

Joulu haisee!
Ei sinäänsä joulu, mutta kaikkea mitä sen juhlan ympärille on ympätty.
Joulu on kiva, jouluruoat hyviä ja lahjat kivoja. Jouluvalot on kivoja. Pimeyden keskellä valoa jne..
Ja lomaa!!!!!!!!!!!!!

Mutta yritän nyt vähän Hillitä itseäni ja kertoa.

Kirkko ja sen jouluun ymppäämä tarina ärsyttää. Ja se mtä joulusta on tehty.
Olen jossain aikaisemmassa blogimerkinnässäni ( etsikää, jos haluatte lukea) kertonut joulun historiaa vähän tarkemmin.

Onhan se kaunis tarina, kunka Maria synnytti tallissa jne. Mutta kuten kakki tiedämme se ei edes tapahtunut, siihen aikaan kun kirkko väittää. Vaan joulu oli alunperin pakanajuhla, mutta kirkon piti saada se ympätyksi omaan tyyliinsä sopivaksi.

Siitä en tykkää.
En tykkää kirkosta. Tai uskonnosta. Se on kaikki ihmisen luomaa.

Minä uskon , että on olemassa Jumala ( tai voima, tai rakkaus, tai miksi kukin haluaa sitä kutsua), mutta sillä ei ole mitään tekemistä Sen kanssa mitä ihminen on sen ympärille rakentanut.
Kaikki se on rakennettu, että on saatu pidettyä alamaiset paremmin kurissa.

Se Jumala mihin minä uskon on suuri rakkaus, rakkaudessa ei ole vihaa, eikä sääntöjä. Se on meille jokaiselle, tasan yhtä paljon ja yhtä armokasta.
Kirkko on tehnyt Jumalasta ja uskonnosta pelotteen, jolla ohjata ihmisiä.
Ja uskonpa muuten vielä, että kaikki "pääsevät taivaaseen" ja kaikki uskovat loppujen lopuksi samaan Jumalaan ( voimaan, ääneen, rakkauteen...) kultturit on vain muokanneet sille heille sopivat säännöt.

Mutta rakkaudessa ei ole sääntöjä. Se on ehdotonta. Sitä on tosi rakkaus. Ja minä uskon, että Jumala, joka on tosi rakkaus on olemassa. Ihmiset eivät kykene sellaiseen rakkauteen koskaan.

Siksi tällä hetkellä, joulu haisee, tai lähinnä se mitä kirkko ja Coca-cola on siitä tehnyt.
Kyllä, tontut ja joulupukki haisee myös. Toisille on kiva antaa lahjoja, rakkauden merkiksikin kai, mutta miksi lapsia pitää huijata, että joku todella pelottava, punapukuinen, ikuisesti elävä, sovinisti, tuo ne.
Ja tontut, kurkkii ikkunoista. Pienet pervot ansaitsisi potkun persuksille!

sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008

Yhteydenpidosta

Siinä minä olen huono. Aika vain tuntuu kuluvan. Ja tuntuu, että omassakin elämässä on niin paljon ja tapahtuu, ettei jaksa ja kerkeä.

Toisiin tulee pidettyä enemmän yhteyttä kuin toisiin. Kai sekin on sellainen priorisointikysymys, toisille voi puhua toisenlaisista asioista ja toisille toisenlaisista.

Ja usein ei vaan jaksaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä.
Oma olo on kuitenkin priorisointilistalla numero yksi.
Olen pahoillani.

Ainoa johon olen säännöllisesti yhteydessä on terapeuttini. Varmaan senkin sen takia, että joudun maksamaan hänelle aika paljon.

Kaikki ystävät ja tutut ja läheiset:
Vaikka minusta ei kuulu, vaikka minua ei näy, vaikka en aina vastaa puhelimeen, Olette silti kaikki sydämessäni ja ajattelen teitä useammin, kuin uskottekaan.
Harmi, että telepatia ei ole vahvinta alaani.
Olette kaikki minulle tärkeitä ja teidän ansiosta jaksan taas vähän enemmän.

Ajatuksia kuolemasta ( ja elämästä)

Ehkäpä on niin, että ajattelen kuolemaa keskivertoa enemmän. Monestakin syystä. Omaa kuolemaa on tullut pohdittua enemmän kuin tarpeeksi.
Välillä ihan kinnostuksesta ja filosofisena kysymyksenä, välllä ainoana vaihtoehtona. Mutta kuten huomaamme, koskaan se ei ole ollut ainoa vaihtoehto. Muutenhan en istusi tässä aamuyön tunteina ja kirjoittaisi tätä juttua.

Kuolema on usein surullista. Itse en kuitenkaan aina osaa surra, en ainakaan niitä, jotka kuolevat vanhana tai sairauden uuvuttamina.
Ehkä se myös johtuu siitä, että minulla on vahva usko siitä, että kaikilla on hyvä olla kuoleman jälkeen. Kukaan meistä maanpäällä olevista ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Menemmekö taivaaseen pilvenreunalle vai lakkaammeko vain olemasta. Sen tulee tietämään vasta stten kun itse kuolee.
Kukaan ei ole vielä tähän mennessä palannut kertomaan. Mutta kuten sanoin minä uskon, että kaikilla on hyvä olla.

Usein kun huomaa lehdestä, että henklö, joka on tehnyt julkista uraa kuolee, tulee ajatelleeksi.
Minä anakin ajattelen sitä, että vaikka hän olisi tehnyt mitä hienouksa maanpäällä ollessaan, jää kaikki tänne. En nimittäin usko, että kuoleman jälkeen koputellaan taivaanportteja CV kädessään ja mitä paremmat paperit sitä parempi paikka.
Ei, vaan kaikki jää tänne.

Kirka kuoli yllättäen. Vaikka Kirka oli tehnyt mittavan uran ja kaikki hänet tunsivat, jäi kuitenkin kaikki tänne. Mitään ei saa mukaansa.
Tässä kohtaa minulle ainakin herää kysymys, että mikä sitten on tärkeää?
Onko tärkeää tehdä mittava ura ja olla kuuluisa, sitten kuolee ja se oli sinä se?
Vai mikä on tärkeää?

Mielestäni on tärkeämpää olla onnellinen, nauttia juuri siitä hetkestä. Oppia nauttimaan siitä mitä on. Toki on ihana haaveilla, se on elämän pieni mauste. Mutta ei pidä elää vain haaveille ja jos ne tosiaan haluaa, niin tehdä asialle jotan.
Tärkeämpää on minusta se, että on hyvä olla, että on onnellinen. Löytää onnenaiheen jokaisesta pienestä hetkestä, vaikka kakki muuten olisikin paskaa.
Jotan pientä iloa, oppia iloitsemaan niistä pienistäkin asioista. Oppia olemaan onnellinen siitä mitä on.

Elämä ei muutu paremmaksi, sitten kun olet laihtunut. Tai kun saat isomman asunnon, tai lottovoton. Elämä ei muutu paremmaksi huomenna, tai kun pääset eläkkeelle. Tai kun lapset ovat isoja, tai kun löydät elämäsi rakkauden. ( Mutta kuten nalle Puh sanoi, paras hetki on juuri ennenkun avaa sen hunajapurkin, kaikki odotukset edessä ja purkillinen täynnä hunajaa)
Elämän pitää olla hyvää, juuri nyt ja tässä. Sitten, kun siihen päälle saa vielä jotain ekstraa, voi siitä iloita vielä vähän lisää.
Elämä ja olo ei muutu paremmaksi sitten kun. Sen pitää olla nyt.

Minä en todellakaan osaa enkä ole osannut löytää, jotan hyvää joka hetkestä. Minä olen sentään ollut se masentunut rupisammakkoprinsessa suurimman osan elämästäni, jonka ainoa toivo on ollut, sittenkun. Mutta, jos se masennus ja pahaolo asuu minussa, mikään sittenkun, ei vie sitä pois.
Minun oloni helpottui vasta kun hain ammattiapua masennukseen ja pahaanoloon. Täsmäisku, eikä vain pieni laastari.

Nyt haluan oppia löytämän sen hyvän, joka hetkestä. Sen pienen hyvän. Oli se sitten vaikka suklaapatukka, tai keskeltä otsaa vimeinkn parantunut jättifinni. Viikonloppuaamu kun saa nukkua, tai keskellä suurinta itkua huomata, että sängyssä kanssasi on kaksi kissaa, jotka molemmat tulevat lohduttamaan.
Elämä on niin haurasta.
Tässä elämässä on kaksi varmaa asiaa, syntymä ja kuolema.
Kaikki me kuolemme, jossain vaiheessa, emme tiedä koska. Tärkeää on tehdä juuri tästä hetkestä hyvä.
Laita siis silmät kiinni ja kuvittele itsesi paikkaan tai tilanteeseen missä sinulla on hyvä olla. Sen jälkeen tee elämästäsi sellainen, että sinulla on hyvä olla.
Ja muista matkalla olla onnellinen tulevasta ja lämpimistä villasukista.

Ehkäpä itse olen kaikista onnellisin matkalla.

keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008

aika kuluu

Jouluun alle 2 kk. Sinänsä ahdistaa, mutta kun on joulu ohi alkaa kevät.
Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa, että selkä on hiukan kipeä. Se on ollut vähän jumissa, mutta eilen töissä se niksahti okein kunnolla. Tein jotain huonossa asennossa, en muista mitä.
Ajattelin, että kyllä se siitä.
Yöllä kuitenkin heräsin vihlovaan kipuun ja pää ei kääntynyt, itkua vääntäen burana-kaapille ja lääkettä nassuun.
Aamulla olo oli ihan yhtä tahmea.
Menin kuitenkin töihin. Siellä syntyi kamala soppa, spekulaatiot ja järjestelyt mahdollisen sairaslomani varalle olivat täydessä vauhdissa. Yritin kyllä selittää, että ei ole aikomusta jäädä saikulle, vaan oikeanlaiset lääkkeet tarvitsen.
Pääsin työterveyden kautta lääkärin ja lääkäri kirjoitti sen enempää miettimättä lihasrelaxantteja ja tulehduskipulääkettä. Tarjosi kyllä sairaslomaakin, mutta en ottanut. Levossa selkä vaan jumahtaa pahasti paikoilleen. lupasin olla kantamatta mitään painavaa.
Kyllä olivat töissä ihmeissään kun saavuin takaisin työmaalle.
Urhea, kuulemma olen....

Tämä kellojen siisto talviaikaan on ihan kamalaa, ei hyvä. Olin iltavuorossa töissä ja jo viideltä oli ihan pimeää. Argh!
Illalla olen kahdeksan aikaa jo ihan naatti. Mutta aamusinkin tuo uni kyllä maistuu...
Voisiko lukijani ystävällisesti kerätä kolehdin, että saan ostettua itselleni sellaisen kirkasvalolampun. On niin pimeää ja koko ajan vaan tekisi mieli syödä.

Nyt pitää mennä nukkumaan!

tiistaina, lokakuuta 28, 2008

goottiprinsessa

tänään mellä oli töissä halloween-juhlat, minä pukeuduin goottiprinsessaksi. Oli siinä lapsilla ja aikuislla ihmettelemistä.
Kirjoitan pidemmin joskus toiste, nyt väsyttää ja selkä on vähän pipi. Tämä tietokoneen naputtelu ei ole parasta lääkettä.

perjantaina, lokakuuta 24, 2008

menetetty menneisyys


On turha katsela taaksepäin ja jossitella.
Tapahtunut mikä tapahtunut. Toisaalta tosinaan, on ihan kivakin leikkä tätä ajatusleikkiä. Missä nyt olisin, jos olisinkin mennyt naimisin ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Ei harmitellen ja katuen, vaan pohtien.

Olen nyt kohta puolivuotta istunut psykoterapiassa. Nyt asioita ja muistoja ja tunteita alkaa pulpsahdella esiin oikein urakalla.
Se ahdistaa ja mutkistaa elämää. Mille annan kiitokseni on hyvä työppaikkani. Viihdyn töissä ja koen, että sekä minua, että työtäni arvostetaan ja saan olla oma itseni. Ja mnulla on hyvä työkaveri, jolle voin aina napista.
Se antaa voimaa, se, että on mukava mennä töihin, että arki sujuu.

Mutta välillä pitää kääntyä ja katsoa.

Haluan nyt muistuttaa, että kaikki se mitä minä koen, ei välttämättä ole totuus. Totuus ei myöskään ole se, mitä joku tonen kokee. Mutta minulle, minun kokemukseni on totuus. minä olen reagoinut asioihin tietyllä tavalla, ja se on minun oikeuteni. Kukaan muu ei voi kertoa, kuinka minun joku asia pitää kokea.


Mutta nyt siihen kääntymiseen. Olen aina ollut jonkun asteisen masentunut ja ahdistunut. Niin pitkään kuin muistan.
Vaikka ensimmäiset 7 vuotta onkin mielestäni pois pyyhkiytynyt melkein kokonaan, muistan minä jotain.
Mutta millaista oli sitten sen 7 vuoden toisella puolella.
Ahdistusta ja pelkoa. Huolehdn niin kovasti, perheen asioista. Rittääkö rahat, miten äidin ja isän suhde, miten muut jaksaa, palaako talo, ajaako isä kolarin, mitä jos joku kuolee.Kelpaanko minä, olenko minä hyvä?

Opin jo pienenä lukemaan merkkejä ihmistä, rivien välistä ja noudattamaan kirjoittamattomia sääntöjä.

Vanhempani erosvat, kun olin 10, täytin sinä kesänä 11. Ero ei ollut kaunis ja helppo.
Sen jälkeen alkoi pitkä ja vaikea jakso, joka rauhoittui hukan vasta kun muutin pois kotoa.
Mutta mitä kaikkea pelko, arkuus, masennus ja ahdistus aiheutti elämässäni. Konkreettisesti.

Kuten jo aikaisemmin vittasin koulu oli kamalaa. Koin itseni niin huonoksi ja vihatuksi. Pelkäsin olla koulussa, inhosin koulua. En uskaltanut viitata tunneilla, kokeet olivat kamalia ja pelottavia. Pelkäsn julkista häpeää. Mikä kyllä harvemmin osui kohdalleni, koska olin niin tarkka ja huolellinen.
Yläasteelle mentäessä jouduin vaihtamaan koulua. Pienestä ja turvallisesta, isoon ja pelottavaan. Tunsin ennestään yhden oppilaan. Minusta tuli koulukiusattu.

Rohkaistuin aina välillä ja aloitin erilasia harrastuksia. Ratsastusta, jalkapalloa, jazz-tanssia, karatea... Mutta lopetin kaikki hyvin pian, koska ahdistus oli aina liian suurta.


Minusta piti tulla näytteljä, olen aina rakastanut näyttelemistä. Olin mukana vähän aikaa harrastelijateatterissakin. Arvatkaa miksi minä en ole näyttelijä?

Koska jo teakin pääsykokeet aiheuttivat niin suurta ahdistusta, että ajatus oli pakko haudata.
Teologiaa, jopa hain lukemaan. mutta pääsykokeisin meno oli työn ja tuskan takana.
Työpaikan etsiminen aiheutti sanoinkuvaamatonta paniikkia ja ahdistusta.
Yhteishaussa hain opiskelemaan taas, sainkin kutsun pääsykokeisiin. Nuorisotyönohjaaja muistaakseni. perun pääsykokeisiin menon edellisenä iltana kamalan ahdistuksen ja pelon takia.
Kätilö oli myös yksi unelma-ammattini. Pääsykokeet=apua!
Se miten päädyin opiskelemaan lähihoitajaksi, oli sattumien summa. Ja ilman pääsykokeita.
Yksinolo pelotti ja ahdisti. Julkiset kulkuneuvot pelotti ja ahdisti. Uudet tilanteet pelotti ja ahdisti. uudet ihmiset, pelotti ja ahdisti.

Sitten sain vielä kuulla olevani pelkuri ja saamaton.

Ei ahdistusta ja pelkoa voiteta vain päättämällä. Ei ainakaan, jos se asuu syvällä. ja on istutettu hyvissä ajoin.

Pelon ja ahdistuksen kaveri on aina tietysti ollut erittäin alhainen itsetunto. Ja kyllähän ihminen kaiken tämän seurauksena masentuu.

Mutta minä oli hiljaa ja päätin selvitä. Vasta vuosi sitten avasin suuni ja hain apua.

Ja miksi minua ahdisti ja masensi ja ahdistaa ja masentaa edelleen.

Koskaminun pieneen päähäni on iskostettu, huonon itsetunnon lisäksi sääntö. Sääntö siitä, että epäonnistumista seuraa kuolema, vihaa seuraa kuolema, heikkoutta seuraa kuolema. Lista jatkuu loputtomiin.

Tässä on vain pieni välähdys siitä, mitä elämässäni on ollut. Ohut siivu. Kirjoitan siivuista lisää, kun on sen aika.
Minulle tämä kirjoittaminen on tärkeää. Avata suunsa ja ymmärtää itsekin paremmin.
koska tämä on minun elämääni, vain minä voin sille tehdä jotain.
Toivottavasti.


tiistaina, lokakuuta 21, 2008

ahdistusta ja kahvia

Olen lauantai-illasta saakka kärsnyt pahoista ahdistusoireista. Sunnuntai meni peiton alla itkiessä ja hokiessa, että tää ei voi olla näin.
Pari rauhoittavaa naamaan ja henki kulki hiukan paremmin. Päivä meni silti peiton alla, unen ja valveen rajamailla. Yhä vain hokien; tää ei voi olla näin.
Onneksi sentään tiesin, mistä asiasta on kysymys ja miksi.
Tunteet aktivoituvat kovin helposti. Asioita nousee pintaan ja sitten niitä selvitellään.
Tällä kertaa oli kyseessä sellainen asia, jota en nyt voi tässä kertoa. Koska minusta on melkeinpä halveksuttavaa, käsitellä tietynlaisia asioita julkisesti ja yksipuolisesti.
Kertoa oma totuus, antamatta toiselle mahdollisuutta kertoa omaa kantaansa.
Sen voi sitten tehdä terapeutin luona.

No mutta, kyseessä on aika kamala ja iso asia, jota olen joutunut monia vuosia sisälläni kantamaan.
En vain ole koskaan ymmärtänyt, kunka kipeä ja kamala asia se oikeastaan on.
Nyt se asia sitten aktivoitui, tai ne tunteet. Dominoefekti.

Seuraukset toki olivat hiukan katastrofaaliset Töissä jaksoin kuitenkn hyvin käydä, sillä töissä ongelmat unohtuvat ja nautin lasten läsnäolosta. Maanantai aamulla sain vielä hyvälle työtoverille kertoa mistä kenkä puristaa.

Aina kun on kovin kipeä ja pahaolla, en aina onnistu hallitsemaan tunteitaan, siitä saa jotkut läheiset aina vähän kärsiä. ( Anteeksi)

Kaikki sitten kulminoitui viimeyöhön, ahdisti aivan kamalasti. En kuitenkaan viitsinyt ottaa lääkettä, koska ne väsyttävät. Ja tiesin, että aamulla pitää herätä töihin.
Unen päästä en meinannut saada kiinni.
Hyörinää ja pyörinää.
Viimein nukahdin. Levottomaan uneen. Missä olin myöhässä, ilman vaatteita, minua yritettiin tappaa, olin töissä ja oudoissa paikoissa. Minulla oli lemmikki oravakin joka yritettiin tappaa. Joudun myös kävelemään talon vieressä, joka oli romahtamassa.
Ja pelkäsin, että nyt se tulee päälle.
Heräsin hikisenä ja itkien.

Itku ei loppunut.
Itkua, itkua, itkua, itkua.
Huutoa ja epätoivoa.
Nälkä. Söin banaanin.
Sinä vaiheessa ei voi kun sopertaa, jollekin korkeammalle voimalla, että auttakaa nyt joku.
Nukahdin viimein uudestaan. Kamalia tappopainajaisia.

Kello soi ja pakko lähteä töihin. Silmät punaiset ja turvonneet, onneksi on olemassa meikki.
Edessä oli vielä kaken lisäksi rankka päivä. Jäisin puoleltapäivin yksin 15 lapsen kanssa.

Ja se tapahtui. Saavuin töihin. Silmät ristissä. Tajusin, tästä ei tule mitään.
Nyt jotain apua.
Suunnistus kahvihuoneeseen ja viimeinen kahvitippa pannusta.
Nyt huom! En ole vuoteen käyttänyt kofeiinia.
Kyllä piristi.
Ihan sillai tikitti.
Päivä meni mukavasti. Ilta tulee aina.
Suuren lapsiryhmän kanssa pärjää, kun on auktoriteettia lapsiin, eikä turhaan stressaa.

Kahvikuppi kerran vuodessa, tekee ihmeitä.

Muutenkin on jo parempi olo. Taisi se itku auttaa. Ei vaan vieläkään nukuta...

Olen myös meidän uusi virallinen hämähäkintappaja, töissä meinaan.
Erään lapsen sängyssä oli hämähäkki. Kolme aikuista naista ei uskaltanut eläintä lähestyä.
Minut haettiin paikalle, koska en pelkää hämiksiä, inhoan kylläkin.
Otin lehden, rullasin sen, pamautin ja se oli entinen hämis.
Naiset olivat kiitollisia.

Ne naiset, ne naiset....

lauantaina, lokakuuta 18, 2008

pahoja takaumia

Perjantaina kun oli syyslomaa, saimme luvan mennä tarhan lasten kanssa käyttämään viereisen koulun jumppasalia.
Lapset olivat onneissaan. Iso sali, puolapuita, isoja patjoja, palloja, katosta roikkuvat köydet ja renkaat.
Lapset olivat tosi iloisia.
Minä taas vajosin ajassa taaksepäin.
Minä vajosin ala-asteen liikuntatunteihin.

Se oli helvettiä. Ihan suoraan sanottuna. Koin jo sillon olevani ruma, kömpelö ja tyhmä. Osaamaton paska siis.
Koululikunta oli kamalaa. Se tunne mikä minulla on jäänyt niistä liikuntatunneista on sanoinkuvaamatonta.
En oikeasti tiedä, mkä on totta ja mikä ei. Mutta tunteita ei voi muuttaa.
Olisin halunnut olla hyvä ja kerrankn näyttää.
Mutta kaikki meni aina enemmän tai vähemmän penkin alle. En osannut, yhtä hyvin kuin muut. En saanut koreja, osannut kivetä köyttä, hihtää, luistella, juosta kovaa, heittää palloa, pelata pesista yms.

Sitten rupesin muistelemaan koko kuoluaikaa. Se oli helvettiä. Ala-asteella en ollut koulukiusatttu, vasta ylä-asteella.
Ala-asteella olin arka ja ujo. Koin itseni niin tyhmäksi ja huonoksi.Käsityö, liikunta, musiikki, kuvaamataito, kamalaa!
Minä en vain osannut käsitöitä.Se, että minulle tungettiin viisi puikkoa käteen ja sanottiin, että kudo lapanen, oli enemmän kun inhimilliset voimani saattoivat käsittää. Itkua vääntäen, äidin avustuksella, sain yhden lapasen aikaiseksi. ( Täytn sen, ompelin hiukset, silmät ja suun.Siitä tuli nukke)
( Kolmisen vuotta sitten kun kudoin ensimmäisen oman lapaseni, väänneettiin silloinkin itkua, mutta kitos siskoni, joka oli kärsivällinen ja näytt kädestä pitäen mitä tehdään, olen jatkanut kutomista).
Koin, että varsinkin pojat inhosivat minua, minussa ei ollut mitään viehättävää. Niinkun suuressa osassa luokan muissa tytöissä. Tytötkään eivät okein tuntuneet pitävän minusta.
En vain osannut ja oppnut. Ehkäpä enemmänkin olin huono oppimaan, en aina vain ymmärtänyt.
Ja mielestäni olin niin kovin tyhmä.
Häpesin itseäni niin kovasti.
( Ja tämä oli ala-asteella)

Minut oli kasvatettu olemaan tunnollinen ja kiltti. Ja sitä halusin olla.
Olen aina luullut olevani kiltti ja ihan sillai mukava.
En minä ainakaan tarkoituksella halua olla ilkeä kenellekään.
Mutta kun miettii paljon asioita menneisyydessä, niin sitä pistää miettimään.
Olenko minä sittenkin oikeasti ilkeä ja vittumainen olio, joka tuhoaa tahallaan ihmsten elämiä?

Ei kai killttiä ja mukavaa ihmistä, läimäytetä päin näköä?
Ei kai kiltin ja mukavan ihmisen kimppuun käydä?
Ei kai kilttiä ja kukavaa ihmistä potkita kotoaan pois ( ja vielä kahdesti)?
Ei kai kiltti ja mukava ihminen voi lukea, jonkun toisen lehtihaastattelusta tai kirjasta, että on pilannut tämän elämän ( aiheuttanut kymmenen vuoden helvetin)?
Ei kai kilttiä ja mukavaa ihmistä jätetä yksin?
Ei kai kilttiä ja mukavaa ihmistä kiusata koulussa?
Eikö kiltillä ja mukavalla ihmisellä pitäisi olla kasoittain ystäviä?
Eikö kiltille ja mukavalle ihmiselle elämän pitäisi hymyillä?

Vaikka periaatteessa voin hyvin, paremmin kun koskaan elämän aikana. Välillä kuitenkin pongahtaa pintaan tunteita, jotka liiskaavat. Mutta onneksi olen käsitellyt terapassa, jo sen verran asioita, että ymmärrän.Ymmärrän, että nämä ovat vain tunteita, joilla ei ole valtaa tappaa minua, tai muuttaa elämääni.
Silti sitä miettii, että jos minä olen kiltti ja mukava ( niinkuin olen aina luullut), niin miksi näin?

perjantaina, lokakuuta 17, 2008

Ei tykkää, kun sattuu

Joulu on taas kohta täällä.
No niin, on tässä sentään kaksi kuukautta aikaa. Mutta se aika menee nopeasti. Töissä tehdään vielä isänpäivälahjat ja sitten alkaa joulupuuhat.
No minähän en pidä joulusta.
Mutta kun minä pohtivana ihmisenä en hyväksy näin yksinkertaista asiaa. Onhan sille joku syy, että inhoaa jotain.
Ja jos sen syyn joskus saa selville, ehkä pääsee irti inhostaan ja oma olo helpottuu.

No kas kummaa, minä ole pohtinut jouluongelmaani.
Koska kuitenkin toisaalta, minua koskettavat, kauniit laulut, jouluvalot, lahjat ja jouluruoka :)
Ja silti, inhoaa ja inhoaa.

Sitä inhoaa, koska se sattuu liikaa. Sen haluaisi heittää pois, kun se sattuu.

Joulu on kaunista aikaa, mutta en pidä sitä, koska se sattuu. Jouluna huomaa sen, että ei ole perhettä, sellaista perhettä kun ehkä haluaisi. Ei ole ollut enää pariinkymmeneen vuoteen.
Se sattuu ja sen muistaa aina joka joulu. Joulu on siis kaunis, mutta niin surullinen.
Siksi minä en siitä pidä.
Se sattuu aivan liikaa.

Mutta tässä pieni fakta pläjäys:
Vaikka kristityt juhlivat joulua jeesuksen syntymän kunniaksi.
Kuitenkin ennen ajanlaskunalkua, mm. egyptiläiset juhlivat auringon uudelleen syntymää, siihen kuului mm. talojen koristeleminen ikivihreinlehvin.

Myös skandinaviassa juhlittiin, keskitalvea talvipäivänseisauksen aikaan.
Joidenkn selitysten mukaan pohjoisten alueiden keltit ymmärsivät vuoden kahdeksankapulaiseksi pyöräksi. Talvipäivänseisaus oli tämän "pyörän" juhla. ( engl yule ruotsi jul). Keskiajalla englannista, yule- ja christmas juhlasta tuli käytännössä synonyymejä.
Kun kristinuskosta tuli Roomassa virallinen uskonto, kristillinen ja pakanajuhla sulautuivat toisiinsa.
Historiantutkjoiden mukaan Jeesus syntyi syksyllä tai loppukesästä.

Joulukuusesta:
Druideille puun koristelulla oli uskonnollisia merktyksiä, he koristelivat ulkona olevat puut kynttilöin ja omenoin talvipäivänseisauksen akoihin.
Myöhemmn roomalaiset koristelvat puunsa pienn metallipaloin.
Nykyisen joulupuun perinne tulee saksasta. 1500-luvulla puita tuotiin koteihin. Joulukuusi symboloi paratiisin tiedonpuuta ja sen oksille ripustettiin syntiinlankeamusta symboloivia omenoita jakatumusta symboloivia öylättejä.

Joulupukin: alkujuuret ovat pyhässä nikolauksessa. Merimiesten-, kauppiaiden- ja maanviljelijöiden suojelupyhimys. Yhden tarinan mukaan hän lahjoitti pussillisen kultaa perheelle, jolla ei ollut varaa kolmen tyttärensä myötäjäisiin.

Coca-cola lanseeras nykyisen punaisen ja iloisen joulupukn 1900-luvun alussa. Pohjoismaiden joulutonttu, syntyi vuonna 1851, kun Killian Zoll piirsi punamyssyisen tontun.

Tässäpä vähän historiaa.

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

Sokkeloportaikko

Nuorena luin moneen kertaan kirjan, jonka nimi oli sokkeloportaikko. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen ja yhä vieläkin mietin sitä aina silloin tällöin.
Se kertoi muistaakseni viidestä nuoresta, jotka asuivat lastenkodissa.
He eivät tunteneet toisiaan.
Yksi yö heidät jokainen haettin ja kuljetettiin tuntemattomaan paikkaan.
Perillä he huomasivat olevansa tilassa, joka oli täynnä portaita, pelkkiä portaita ja pari tasannetta.
Seiniä, lattiaa, eikä kattoa näkynyt, vain portaita.

Koko jutun idea oli siinä, että eräällä tasanteella oli vilkkuva kupu, josta tuli jonkinnäköisiä ruokapatukoita.
Ensin niitä oli helppo saada, ojensi vain käden. Joka kerta ruoan saaminen muuttu vaikeammaksi. Piti keksiä uusia tapoja mitä kone halusi heidän tekevän, että ruokaa tuli.
Välkkyvästä kuvusta tuli heidän elämän keskipiste.
Kupu alkoi välkkyä aina kun, oli mahdollisuus saada ruokaa, muuten se oli vain valkoinen kupu.

Piti oppia tekemään erilaisia liikesarjoja ja asioita heti kun kupu alkoi välkkyä. Tätä tiettyä liikesarjaa, he kutsuivat tanssiksi.
Kun tätä oli jatkunut tarpeeksi kauan, kaksi nuorista päätti vierottaa itsensä kuvusta.

Muistan kuinka kirjassa kuvattin, kuinka he kyhjöttivät nälissään tasanteella.
Muut jatkoivat pakonomaisia liikkeitä saadakseen ruokaa.

Kirjan lopussa heidät tultiin noutamaan pois tästä sokkeloportaikosta.

Muistan miten kirja loppui. Nämä kaksi, jotka päättivät vierottaa itsensä välkkyvästä kuvusta, lähetettin "sopeutumattomien" saarelle. loput olivat ulkoisesti normaaleja. Mutta kirja loppui lauseeseen: " he ylittivät katua ja heti, kun he näkivät liikennevalot, he alkoivat tanssimaan,"

Mielenkintoista.
Miettikää nyt. Miten ihmiset tulevat riippuvaiseksi, siitä, että pitää tehdä tietyllä tavalla, että asialla on tietyt seuraukset.
Mielenkiintoista.

Lainatkaa kirjastosta, jos mielenkinto heräsi. Löytyy kylläkin nuoriso puolelta.

sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Pimeää

On alkanut taas se aika. Pimeä aika. Kuinka ahdistavaa ja ajatella, tämä on vasta alkua.
Kohta koko päivä on yhtä pimeää putkea.

Huomasin sen vielä niin selvästi tänään, kun olin ystäväni kanssa kävelyllä. Odottelin häntä tuossa puoli seitsemän aikaan, tuossa eläintarhanlahden kulmilla.
Siinä odottaessa, oikein huomasi kuinka pimeys laskeutui ja valtasi alaa. Talojen mainosvalot, vain kirkastuivat ja kaikki muu katosi.

Minä en vain pidä pimeästä. Siitä, että on pimeää kun aamulla menee töihin ja pimeää kun tulee töistä.
Toisaalta positiiviseksi asiaksi voi lukea, sen, että voi hyvällä omallatunnolla mennä jo puoli yhdeksältä nukkumaan, kun on jo kuitenkin pimeää.

Kynttilöitä en tykkää poltella. Kissat kaataa ne ja toisaalta olen niin kovin huolehtivainen tuon tulen suhteen, että stressi vain kasvaa.

Joulukin lähestyy, ja Homssu ei tykkää ollenkaan.
Kun saisi vain nukkua. heräisin sitten mielelläni, vaikka maaliskuun lopussa.

Saisikohan sen jotenkin järjestettyä?
Kyllähän etelänmaissakin nukutaan siestaa, kun on päivän kuumin aika. Mksi ei siis täällä kun on vuoden pimein aika.
Kannatan!

Kuolemaa

Ei niinkään tässä tosielämässä, vaan toisessa elämässäni, unissa.
Tässä parin-kolmen viikon akana, minut on yritetty tappaa, joka yö.
Se, kuka tappaa ja miten tappaa vaihtuu kyllä kovin. Uusi yllätys joka yö.

Viime yönä tappajia olivat eläintarhan eläimet. Oli susia, panttereita, apinoita, tiikereitä, kissoja, gorilloja...
Se oli sellanen suljettu yhteisö se eläintarha. Asuimme siellä kuitenkn, minä ja kasa ihmisiä. Taisi Tarja Halonenkin vilahtaa, jossain välissä.
Kaikilla eläimillä oli oma huone. Tai eläinlajilla. Yhdessä huoneessa saattoi olla montakn saman lajin edustajaa.
Kakista varotomista huolimatta, elämet pääsivät silti vapaaksi ja niiden ainoa päämäärä oli tappaa kaikki ihmiset.
Siinä sitten juostiin tappajaeläimiä karkuun. Jossain vaiheessa jo mietin, että pitäiskö, vain lopettaa juokseminen ja antautua syötäväksi, mutta en tehnyt sitä, kun se raatelu sattuu niin paljon.

Sitten päädyinkin, yllätys yllätys, takaisin koulun penkille. Olen viettänyt siellä myös paljon aikaa öisin.
Meillä oli äidinkielen kokeet ja viikonloppu aikaa kirjoittaa 6 eri esseetä. Sama eläinteema jatkui kuitenkin, sillä jostain syystä siellä koulussakin piti varoa nitä tappajaeläimiä, ne jotenkin liittyivät siihen esseeseen.
Tietysti mukana oli hieman koulukiusaamista, eksymistä ja dilemma siitä, mssä minä oikeasti asun.

Juu, juu tiedän, että se on minun alitajuntani, joka käsittelee asioita ja unet loppuvat, kun saan asioita ratkottua.
Mutta ainakin ne unet ovat vaihtelevia, koskaan ei tiedä kuka yrittää tappaa ja miten :).

Sain muutetn loppujen lopuksi 9 siitä essee kokoelmasta. (Vaikka yksi essee pitikin kirjoittaa ristikko-lehteen ja kaikkien sanojen piti oikeassa järjestyksessä leikata toisensa.)

lauantaina, lokakuuta 11, 2008

Ajasta

Elämä jatkaa kulkuaan.
Joka hetki mennään eteenpäin.
Aika vaihtuu koko ajan.
Se menee eteenpäin.
Parantaa haavat,
antaa toivoa
tai vie sitä koko ajan kauemmas.

Jollekin jokainen päivä on voitto,
joku jossain toivoo,
että huomenna on paremmin.
Onneksi
aika silti menee eteenpäin
ja hetki muuttuu.

Joskus on hetkiä, että tovoisi
ajan pysähtyvän.
Toisinaan sen toivoo
juoksevan nopeammin.
Silti se pysyy omassa
tasaisessa tahdissaan.

Se vain menee
omia menojaan.
Vaikka jossain joku itkee,
joku nauraa.
Joku rakastaa.
Ja joku istuu keskellä pimeää.
Silti se on meille kakille sama,
aika.

Nämä ajat ovat meitä varten,
koska me olemme täällä.
Juuri tässä,
tässä hetkessä.
Aika jatkaa kulkuaan.
Aika muuttuu.
Se menee eteenpäin,
meistä huolimatta.

Oikeastaan se on aika hyvä juttu.

perjantaina, lokakuuta 10, 2008

Perjantai on vaaleanruskea

Maanantai on punainen, tiistai on keltanen, keskiviikko tummanruskeanvihertävä, torstai punainen, lauantai valkoinen ja sunnuntai on musta.
Ne ovat sellaisia laatikoita, jotka menevät peräjälkeen, maailmankaikkeuden pitusessa ketjussa. Vähän kun DNA-ketju.

Vuosi on ympyrä.Joulu on alhaalla keskellä ja ylhäällä keskellä on kesä-heinäkuun vaihde.
Liikumme ympyrää vastapäivään.

Näin siis minun maailmani hahmottuu.

Minun maailmassa on paljon värejä ja muotoja. Ihmiset ovat minun mielessäni erivärisiä ja tunteetkin ovat värillisiä ja tietyn muotoisia.

Perjantai on vaaleanruskea. perjantai on ihana päivä. perjantain on tällaisen päivätyöläisen viikon viimeinen työpäivä.
Perjantai-iltana vain ollaan ja syödään, jotain hyvää. Jos jaksetaan. Ja mennään nukkumaan, kun halutaan.
Ja parasta, seuraava päivä on lauantai ja saa siis nukkua!!!!!!!!!!!

Maailmassa yksi parhaimmista asioista on nukkuminen. vaikka tuppaankin näkemään ahdistavia painajaisia, on se silti mukavaa.
Vime aikoina painajaisissani on esiintynyt mm. duudsonit ja Jone Nikula. Että sillai.
Kyllähän silloin voi painajaisiakin katsella :)

PERJANTAI PERJANTAI PERJANTAI PERJANTAI PERJANTAI

Minun pitäisi myös hankkia uusi puhelin. Vanha puhelimeni on juur saatu maksettua ( sellainen kytkyjuttu) ja toki se puhelin on jo hajalla. Ei sen takia, että se ols jotenkn huono puhelin vaan siksi, että minä olen kovakourainen rähmäkäpylä.
Puhelin on pudonnut käsistäni lukemattomia kertoja, tai taskusta tai kassista.
Töissä ulkona ollessani puhelin on usein taskussani, joten se joutuu koville.

katselin tuossa vahtoehtoja, olisi ollut niin ihania litteitä puhelimia, kosketusnäytöllä.
Mutta viisain päätös taitaa olla SonyEricssonin roiskevesi- ja pölytiivismalli, näin rähmäkäpylä käyttäjälle.

Mutta silti, tänään on PERJANTAI!

En aio tätä viikonloppua, olla yökkärissä. Sillä huomenna menen muuttamaan siskoa, se ei taida onnistua yökkäreissä. :)

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Turhaa taistelua

Luen juuri parhaillani Anna Kåverin kirjaa: elämää ei taistelua, hyväksyminen elämänasenteena.
Suosittelen.
No, mutta eteenpäin.
Tässä tämän vuoden aikana olen joutunut pohtiman enemmän kuin haluaisinkaan.Lähinnä omaa jaksamistani ja omaa elämääni.
Että mikä on tärkeää ja mikä ei. Mikä tuottaa tuskaa ja mikä ei.

Ja yksi suuri vastaus on asioiden hyväksymisessä, tunteiden hyväksymisessä. Joka on kyllä minulle vieläkin erittäin hankalaa. Varsinkin positivisten tunteiden hyväksyminen, mietin aina, että mikä juoni tässä on takana.Ja valmistelen alustan, etten tipu korkealta ja kovaa.

No mutta, sitten taisteluihin, joiden käymisessä ei ole mitään järkeä. Sadetta ja säätä vastaan on turha taistella. Kun sataa niin sataa, vaikka kunka hyppisit tasajalkaa. Hyväksy se, ja jatka elämääsi.

Tietysti tämä on monimutkainen asia, ei kaikki asiat parane hyväksymällä ja jatkamalla elämää.Tai ehkä se on se parhain lopputulos, joka tulee vastaan kun tarpeeksi ensin käsittelee asioita.
Sitten ne voi hyväksyä ja jatkaa.

Sitten on minun taisteluni, osaa on pakko käydä. Mutta voimia säästääksen on viisainta luopua niistä, joita ei voi koskaan voittaa.
Nyt minä olen luopunut eräästä. Se on syksyn pimeys ja väsyminen. Syksy on aina rankkaa, joulu lähestyy ja illat pimenevät. On kylmää ja ikävää.
Mutta kun se ei muutu, vaikka kuinka hyppisin tasajalkaa.
Niinpä se on parempi hyväksyä.
Nyt on syksy.

Syksyllä olen väsynyt, niinpä minä nukun. En aloita uutta harrastusta, lahdutuskuuria tai mitä ikinä.
Minä teen sen minkä jaksan. jos en jaksa, sitten en tee.
Syksy on tosiasia ja näin minä siitä selviydyn. Mitä väliä sillä on, jos en tee mitään fiksua.
Mitä se ketään likuttaa. Se on minun valinta. Työni teen ja siinä se onkin.

Kuinka helpottavaa, antaa olla.
Välttäkää turhaa taistelua, se vie niin kovasti voimia.

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008

Omassa kuoressa

Joskus sitä haluaa vain olla.
Työ on kutenkn niin sosiaalista, että jotenkin ei aina jaksa.

Olen kuin vetäytynyt omaan kuoreeni. Minulla on täällä hyvä olla, en ole vetäytynyt kuoreen, siksi, että haluaisin pakoon maailmaa.
Vaan siksi, että minä haluan olla. Olla omissa oloissani.

Ehkä tämä on nyt sitä itsekkyyttä, mitä minun on opeteltava. Olenkohan nyt viimein oppinut,
vai painaako syksy päälle.

Haluan olla ja nukkua. Olla ja tehdä tyhmyyksiä. Ilman kenenkään mielipidettä tai neuvoja.

Ongelmakiintiöni on täynnä. Omat ongelmat ja työssä olevat haasteet riittävät.
Nyt on vain luotettava siihen, että kaikki läheiset selviävät ihan itse ja miksi eivät selviäisi?

Tai ehkä minä haluan van nauttia siitä olo tilasta, että minua ei masenna.

Viime viikonloppuna tein uuden ennätyksen. Olin koko viikonlopun pyjama päällä. Nukuin, katsoin leffoja ja nukun taas. Kerran kävin kaupassa. Pyjama päällä.
Toki minulla oli kengät ja pitkä takki päällä.

Nyt minä olen täällä kuoressa. Oikeastaan tämä on hirveän kivaa.

Suosittelen.

torstaina, lokakuuta 02, 2008

Lomaa





Syksy. Väsyttää. En tedä kuka olen. Olen hukkunut. Yritän jotenkin löytää itseni.
Työni jaksan hoitaa, muuta en.
Ja miksi minun pitäisikään jaksaa.
Ei tarvitse.
Ne jotka tietävät s-posti osoitteeni, aina saa olla yhteydessä. Vastaus ei ole varma.
Palaan kun jaksan, kun siltä tuntuu.
Älkää ymmärtäkö väärin, voin erittäin hyvin. Siksi voin näin tehdäkin.
Kun se nyt vain on niin, etten ole täällä teitä varten, olen täällä itseäni varten.

sunnuntaina, syyskuuta 28, 2008

itkua ja hammastenkiristystä

Niin se vain on, sitä minun yöni ovat nykyisin täynnä. Ja en siis suinkaan tee yötöitä, vaan työskentelen päivät ja nukun yöt.

Viime viikot, ovat uneni olleet täynnä kuolemaa, itkua, takaa-ajoa, pelkoa, kauhua...

Teema muuttuu, joka yö ja puitteet tuolle tapahtumalla.
Kuolema saattaa kohdata ketä tahansa, itku syntyy aina eri asiasta, takaa-ajollakn on aina oma teema ( vime yönä takaa-ajajani olivat ruma Betty-sarjasta Wilhelmina Slater ja hänen apurinsa).
Mielenkiintoista on, että unet sekoittuvat keskenään. Saatan jonain yönä nähdä, aivan jostain oudosta paikasta unta ja joku toinen yö palata siihen paikkaan. Unessa mustan, että olen ollut täällä ennenkin ja muistan hieman, kuinka asiat toimivat.


Jos vain uneni saisi nauhalle olisi siinä jännää katseltavaa. Viimekin yönä räjähti taloja, pari ihmistä tapettiin ( minun toimesta) lyömällä viinipullolla päähän. Juoksin pakoon, erästä ihmistä, pukeutuneena mustaan lakanaan, joka oli valeasuni, ettei minua heti tunnisteta. Itkin vuolaasti, kun siskoni kani piti viedä lopetettavaksi, koska siskoni oli sille allerginen. Sitä paitsi herra kani Kampiakseli, ei koskaan ollut oppinut sisäsiistiksi, ja sillä piti vieläkin käyttää vaippoja.
Itkin myös erittäin vuolaasti, kun toisen siskoni koiralla oli sama kohtalo.


Viime yönä myös edesmennyt ukkini, olikin vielä hengissä ja tuli opettamaan meille raamattua. Ensimmäistä mooseksen kirjaa. Olin hyvin hämmästynyt, sillä en ollut koskaan huomannut, että raamatussa onkin hauskoja pirroksia...


Usein toistuva teema on puhelimella soittaminen. Joka kerta minun on soitettava, joku tärkeä puhelu. Puhelimessa on numeronäyttö, ja vaikka kuinka painan numerot oikein, tulee näytölle aina väärät numerot.
Viime yönä koitin soittaa hätänumeroon ja näytölle ilmaantu koko ajan 122, vaikka tein mitä.


Tällaisia ovat siis minun yöni. Välllä öisin havahdun hereille ja löydän sängystäni kissoja, toisnaan he lähtevät karkuun, jokseenkin levotonta nukkumistani..

Siis unet ovat levottomia, mutta niin myös pyörimiseni ja hyörimiseni sängyssä.
Olen hyvin tietoinen mistä nämä kaikki unet kumpuavat. alitajunnasta, sieltähän ne. Ja tiedän vielä miksi, mutta eiköhän ne asiat korjaannu, kun ne on loppuun käsitelty.

Välillä kuitenkin ihmettelen suuresti, mielikuvitukseni laajuutta ja siten mten minun peni pääni kehittää niin valtavia spektaakkeleita yö toisensa jälkeen. Kun osaisi päivälläkin käyttää samanlaista luomisen iloa ja mielkuvitusta.

lauantaina, syyskuuta 27, 2008

Wanha ja Wäsynyt

Nyt ei saa ruveta syyttämään plagioinnista, mutta välllä tuntuu siltä.
Vaikka fyysisesti en ole niin kamalan vanha ( 29 vuotta ja 3 kk) ja ulkonäollisesti menisin välillä nuoremmastakin, puhun nyt jostain mikä on sisälläni.
Mieli, sielu, henki tai mikä nyt ikinä onkaan.

Kun on elämässään kokenut ja nähnyt tarpeeksi paljon, sitä vanhenee. Sisältä. Saa vanhan hengen.
En nyt tiedä voiko tässä kohtaa laittaa yhteen sanat vanha ja viisas, mutta kai nekin jotenkin kulkevat käsi kädessä.
Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Ei aina kamalan positivisessa mielessä. Yleensä menee vuosia, ennenkun näkee edes jotain positivista tapahtuneen alta.
Jokanen kokemus, kaikki kuultu ja nähty, vanhentaa sielua. Jokainen kolaus ja isku tekee sielusta vanhemman ja vahvemman.
Eikä se aina ole niin hyvä juttu.

Kaikki eivät opi elämään kolhiutuneen sielunsa kanssa. Ja luovuttavat.
Minä olen päättänyt oppia elämään. Tunnustaa asian ja hyväksyä faktat.
Minussa asuu jotain vanhaa ja se on minun elämää.

Terapeuttni luetteli minulle viime vuosien tapauksia elämässäni ( ja sinä oli vain viimevuodet) ja ymmärsin miksi minä olen vanha ja väsynyt.
Sen jälkeen kun on nähnyt ja kokenut tarpeeksi pahaa. Katsontakanta muuttuu, elämän tarkoitus muuttuu, elämä muuttuu, sielu muuttuu.

Minun henkeni etsii rauhaa ja seesteisyyttä, edes vähän tasaisuutta. Lepoa.
Seesteistä elämää ja rauhallisuutta.

Ainakin hetkekeksi, tulevasta ei koskaan tiedä.

Minä haluan olla ja levätä. Viettää aikaa, rauhassa ja hiljaisuudessa. Miettiä ja vain olla. Minulla on koti ja työ, se on ihan hyvä.
Hoitaa itseäni.
Jos joskus tulee vastaan ihminen, joka tahtoo samaa ja antaa minun levätä ja olla rauhassa, saa hän jäädä elämääni.

Minun henkeni on vanha ja väsynyt. Se haluaa rauhaisaa elämää.
Ei se kaipaa, suuria seikkailuja, juhlimista ja suuria muutoksia.
Kunhan se vain saisi olla, edes hetken.

keskiviikkona, syyskuuta 24, 2008

sananen Kauhajoen tragediasta

Suuri osanottoni kakille, joita Kauhajoen koulusurmat koskettavat tavalla tai toisella.

Haluan silti avata sanaisen arkkuni, nyt tätäkin asiaa kosken.
Suututtaa.
Mielestän " syyllistä" etstään avan väärästä pakasta, poliisista.
Ei poliiskaan voi mielvaltasesti toimia, jos ei ole näyttöä. Poliislla e ole kristallipalloa, josta he näkevät tulevan.
Ja eiköhän tuollainen epäily ole vain pisara meressä, poliisien muiden töiden ohella.
Ei varmaan kukaan edes villeimmissä kuvitelmissakaan uskonut näin käyvän.

Minusta tuntuu, että syyllinen on jokanen meistä.
Jokainen joka on päättänyt työnsä puolesta leikata budjetista rahaa pois mielenterveystyöltä.
Jokainen, joka on supistanut teoillaan, terveydenhuollon, koulun ja päiväkodin resursseja
Jokanen, jonka mielestä mielenterveysongelmat eivät ole tärkeitä tai niitä ei ole.
Hyvähän on kansanedustajien ja ministereiden päättää, kun hedän omaa rahapussiaan ei kukaan leikkaa.
Inhottaa.

Olen itse joutunut kokemaan, mielenterveystyön nurjan puolen, apua ei saa ellei itse hae ja ellei revi jostain rahaa maksaa sitä kaikkea.
Mielenterveysongelmat halutaan pitää piilossa. Vaikka toisin väitetään.
Niistä puhutaan kunhan ne ei koske itseään millään lailla.
Mielenterveysongelmaiset ovat vähäintään jotain sekopäähulluja, jotka eivät kykene normaalin elämään.
Mnä olen mielenterveyspotilas ja mnun moni läheinen on. Ja silti olen mukana normaalissa työelämässä ja elän suhteellisen normaalia elämää. Ja näytänkin aika normaalilta ( tai, no pinkkitukka ja lävistykset..)
Mielenterveysongelmista ei haluta puhua, sillä ne leimaavat. Eihän kukaan nyt halua hullu olla.
Ja erilainen, varsinkaan nuorista.
Tuo on hullu!

Kunka monesti minäkin olen kuullut varotteluja, siitä, että ei pidä puhua liikaa asiasta ja kuinka monta sellaista tunnen, jotka eivät ole kertoneet asiasta kenellekkään.
Kun on se kuitenkin jotenkin noloa.

Niin oli minunkin mielestä, kestihän melkein kymmenen vuotta, ennenkun hain apua. Jo kouluajoista lähtien pystyin peittämään kaiken niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään.
Ei se ulospäin näy.
Ei kukaan ole voinut arvata, että tuo iloinen ja puhelias tyttö, miettii joka ilta, että kannattaako tätä elämää enää jatkaa.
Tai ei ole huomannut, tai ei ole halunnut huomata.

Sain kuulla ihmetyksiä, kun Kauhajoen surmaajakin oli niin fiksun näköinen poika, niin...

Mitä me siis voimme tehdä?
Me voimme pitää huolta lähimmäisestä, kysyä välillä mitä kuuluu?
Ja me voimme tehdä mielenterveysasioista normaalia arkipäivää, kumota niitä ympäröivä pelko ja tabu.
Voimme toivoa, että apua tarvitsevat sitä saavat.

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Jotain uutta

Päätin tuossa yön tunteina muuttaa vähän huonekalujen järjestystä. Ne kun ovat kohta puolitoista vuotta olleet samassa järjestyksessä. Se on minulle kauan se.
Ptkään minulla ei nokka tuhise huonekalujen uudelleen järjestämisessä. Kyllä tämä tyttö saa ihan ominvoimin yhden kirjahyllyn ja televisio tason televisioineen siirrettyä.. Ei siinä muita tarvita.
Nyt siis vähän kuvia.
Tietysti teidän on vähän hankala verrata entiseen kun ei siitä ole ollut kuvia, mutta kuitenkin.


Televisio, tasoineen siirtyi sihen missä ennen oli kirjahylly.



Sohvakeinutuoli-viritelmäni laskeutui vinottain ikkunan eteen.




Kaikki neljä kirjahyllyä tungin vierekkäin, ennen tuossa rivissä oli vain kolme hyllyä. Ja tietysti kaikki tilpehööri, elokuvien, kirjojen ja levyjen lisäksi.

Varastosta vähän uusia kuvia seinälle.

Kukka jatkoi nukkumistaan lempipaikassaan, verhojen takana.

Kalle köllii matolla.

Näin siis ainakin tänään.

lauantaina, syyskuuta 20, 2008

pieniä onnenhetkiä

Elämässä on opittava nauttimaan pienistä hetkistä. Siitä mitä silloin on, missä sillon. Yritettävä löytää sen hetken onni.
Vaikka elämä olis vajaata, vaikka tuntuisi, että onni tulee vasta, kun joku asia muuttuu.
Olisin onnellisempi jos minulla olis enemmän rahaa.
Olisin onnellisempi, jos minulla olisi tomiva parisuhde.
... jos olisi isompi asunto.
...jos olisi parempi työ.
... jos olisn laihempi.
... jos olisin kauniimpi.
... jos olisin kuuluisa.
... jos kotini olisi erilailla sisustettu.

Minä olen elänyt monta vuotta hokemalla, joka ilta, että huomenna on paremmin. Huomenna on helpompaa. Ajattelin aina, että elämäni paranee, jos löytäisin, jonkun joka rakastaa minua.
Olen elänyt niin monta vuotta syvän masennuksen vallassa, että se oli ainoa mahdollisuus.
En kyennyt muuhun.

Viimein menin lääkäriin, sain lääkkeet ja hoitoa. Elämä parani. Lääkkeet toimivat toivotusti. Nyt sitten istun vielä kaken lisäksi terapiassa, joka kerta tajuan jotain uutta.
Onni on löydettävä tästä hetkestä.
Huomisesta kun ei tiedä.
Kun onnen löytää tästä hetkestä, eikä odota sen tulevan sitten kun tekijä X muuttuu, on olo levollisempi.
Joskus on kuitenkin niin masentunut ja ahdistunut, että iloa ei löydä mistään. mutta sllonkin voi yrittää, olla onnellinen vaika siitä yhdestä suklaapatukasta tai lämpmästä peitosta.
Nyt listaan pieniä asioita, jotka saavat minut onnelliseksi.

-Matka kotiin työpäivän jälkeen
-Suklaa
-Hitaat lauantai ja sunnuntai aamut
-Kirpeät aamut
-Värikkäät lehdet
-Nukkuminen
-Elokuvat
-Laiskana oleminen ja luvan antaminen siihen
-Shoppailu, vaikka ei ostaisi mitään
-Oleminen
-Kaunis ja siisti koti
-Paremman tulevan odottaminen
-Kotona vastassa olevat kissat
-Aamulla herättävät kissat
-Hyvien ystävien kanssa juttelu
-Ihmisten katselu

Nämä olivat nyt osa asioista, jotka tulivat mieleen.
Yritän oppia löytämään joka asiasta hyvää.
Se on ainakin alku.

torstaina, syyskuuta 18, 2008

Miksi jotkut joutuvat kantamaan enemmän kuin toiset?

Minä olin koko viime kevään sairaslomalla, vaihdoin työpaikkaa. Nyt kaikki on periaatteessa hyvin.
Mutta ruma ja kylmä fakta on se, että minä olen pystyssä terapian ja tarpeeksi vahvojen lääkkeiden ansiosta.
Mutta nyt juuri minulla on hyvä olo. Mittarini on se, että voin herätä aamulla, ilman, että minua ahdistaa.
Mutta ympärilläni kuohuu. En voi muuta kuin toivottaa voimia villaketulle ja rusakonpesään.
Rakastan teitä siskoni, vaikka mikä olisi.
Vaikka olemme kaikki erilaisia, meillä on erilaiset mielipiteet asioista ja erilaiset tavoitteet elämässämme. Kuitenkin, olette minun siskojani. Ehkä meiltä kaikilta puuttuu tällä hetkellä voimaa olla toistemme tukena, mutta ainakin ollaan olemassa.
Suhteellisen täysjärkisinä, kaikesta huolimatta.

Tiedän, että lähelläni on tulossa vielä toinen avioero tässä ennen joulua, joka tulee tavalla tai toisella vaikuttamaan elämääni.
Sattuu, kun tiedän, etten voi asialle mitään tehdä, en voi auttaa.
Sitä minä jankutan terapiassan ja terapautti jankuttaa minulle, ettei tarvitse, jos ei itsellään ole voimaa.
Jokainen tekee voimiensa mukaan. Onhan tässä jotain jo tehty.

Kyynisyys elämää kohtaan kasvaa. Parisuhteita kohtaan. Kannaattaako mitään suunnitella, kannataako aloittaa mitään, kun se kuitenkin menee aina päin persettä.
Kannaattaako asiaan satsata..

Kannaatta, Jos ei veikkaa ei voi voittaa.
Aina kutenkin, kaiken alla, jossan piilossa, on olemassa hiven toivoa, jonka avulla me jaksamme päivästä toiseen ja aloittaa taas alusta. Mettimällä, että jospa tällä kertaa onnistuisi.

maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Palkinnoksi pussi paskaa

"Ei täällä heikompia sorreta,
ne hiljasksi poljetaan.
Ja paha saa aina palkkansa,
säkki dollareita lyödään kouraan."
Näin laulaa yhtye nimeltään Stella.

Elämässä ei tosaankaan käy niin, hyvä ei voita. Oikeudenmukaisuus on kaukana kaikesta.
Elämä on epäokeudenmukaista.
Nin se vaan on. Toisen lapsi tuo tarhaan lelupäivänä uuden miniläppärin ja toinen kuluneen pikkuauton.
Sellaista se on.

Mutta selvitä pitää. Me olemme täällä maapallolla, tänne meidät on laitettu. Kuka tietää miksi.
Eikä se sinäänsä ole tärkeää.
Tärkeämpää on se, että me olemme täällä ja tämä on meidän elämä.
Miten tästä selvitään.

Tästä ei selvitä kiltteydellä, tästä ei selvitä mettimällä muita, tästä ei selvitä olemalla kynnysmatto. Antamalla muille kaken.
Palkinnoksi kun siitä saa, pussin paskaa.

Tämä on maailma, jossa heikot eivät pärjää, lian kltit eivät pärjää, kaikkensa tosille antavat ei pärjää.

Tässä maailmassa pärjää itsekkäät ihmiset. Terveet itsekkäät ihmiset. Ne jotka tekevät mitä haluavat, mikä tuntuu hyvältä. Eivät anna muden kävellä ylitseen, eivätkä ole liian kilttejä.
Koska kuten sanoin, palkinnoksi saa pussin paskaa.

Ei kukaan tule kiittelemään, ei kukaan tule nostamaan sinua maasta ylös.
Apua saa kun sitä hakee. Kunnioitusta saa kun sitä ottaa. Hyvän työpaikan saa kun vaihtaa parempaan. Nukkua saa kun lopettaa työt. Rauhassa sa olla, kun laittaa puhelimen kinni. Juttelukaverin ja apua yksinäisyyteen saa, kun pirauttaa kaverilleen.

Pitää olla itsekäs, ottaa se mikä sinulle kuuluu. Ei saa alistua muiden tahtoon.
Hyvää ja kilttiä ei makseta hyvyydellä ja kiltteydellä.
Se maksetaan pussillisella paskaa.

Kukaan ei puhu sinun puolestasi, sinun on puhuttava itse.
Ja jos joskus erehdyt jonkun puolesta puhumaan, älä odota kirkkautta ja kunniaa.
Odata ennemmin pussillista paskaa.

Sellaista se on.

lauantaina, syyskuuta 13, 2008

Liisa ihmemaassa

On ollut kyllä sellainen viikko, että.
Siis positiivisella tavalla.


Olin keskiviikkona linnanmäellä, pitihän sitä mennä kun Helsingin kaupunki tarjosi.
Päivähoidon 100-vuotisjuhlien kunniaksi, sosiaalivirasto varasi lintsin yksityikäyttöön neljäksi tunniksi.
Ystäväni, jonka kanssa olin, puhui minut ympäri menemään kieputtimeen. Vaikka olin vannonut, etten mene mihinkään mikä menee pääalaspäin...
Tuossa alapuolella kuva. Pyörii ympäri ja vielä itsensä ympäri.

En muuten mene toiste...

Perjantaina oli palkkapäivä, no tili tuli, tili meni. Maksoin aamulla ennen töihn menoa pari laskua. Sirsin toiselle tilille vuokrarahat ja terapiarahat. Kuitenkin päätin töiden jälkeen mennä kaupungille, ostamaan vähän uusia helmiä ja pari uutta paitaa.

Oli myös mentävä ostamaan lisää lääkkeitä ja sinnehän ne rahat hupenivat, kahden kuukauden lääkkeet 77 euroa. Ilman kelakorvausta olisivat maksaneet 135 euroa, että sillai. Kävin stockmannin apteekissa, kun sinä muutenkin olin pyörimässä. Sitten tein päätöksen, perjantain ja tilipäivän kunniaksi, suuntasin stockan herkkuun.

Olin kuin Liisa Ihmemaassa. Kävelin ja vain katselin ympärilleni. Kakki ne kalatiskin antimet, ja juustotiski ja se herkkutiski. Paikka oli täynnä turkki mummoja, pukumehiä ja burberry-huivisia naisia. Erotuin ikävästi joukosta, farkuissani...

Kun viimein löysin kalatiskin vuoronumerolappuautomaatin, ostin maailman parhaimpia valkosipulisilakoita ja sitruuna-smetana silakoita. Löysin, myös lapsuuteni lempiherkkua, "ruskeeta juustoa", joka kyllä oikeasti on hera-juustoa, norjalaista sellaista. Se on yhä vieläkin hyvää. Siitä on vuosia, kun olen sitä viimeksi syönyt.

Stockan herkkuun pitää mennä toistekin ehdottomasti, siellä oli niin paljon kaikkea ihanaa. Varmaan puolet kaikesta meni ohi. ( Ottakaa nyt huomioon, että oikeasti minä asuin elämäni ensimmäiset 26 vuotta tuolla aika maalla).

Pitihän poikiakin hemmotella, kävin itäkeskuksen megaeläin, eläinkaupasta ostamasta pojille lisää herkkukuivaruokaa ja ostin vielä pakkaseen laitettavaksi kaksi possunsydäntä ja 600g jauhelihaa. Kaikki siis pojille.

Sain siivottua tänään ja kävin I:H:A:N:A neulekerhossa, en kylläkään neulonut mitään, vaan join kaakaota ja viihdytin elämäni miestä ( ikä 8kk). Hänellä on aina tapana tuijottaa minua hypnoottisesti silmiin, kuola suupielestä valuen ja sitten hän yleensä käy kiinni tisseihin. Mikä mies!

Nyt on kaikki hyvin.