Kuumaa ja ahdistavaa

Nyt on siis kesä ja on kuuma. En millään muotoa valita, paljon mielummin näin kuin kylmää ja pimeää. Kissat vain ei oikein taida tykätä. Minulla kun on aika pieni kämppä ja ikkunat etelään, niin auringonpaiste koko päiväksi on taattu. Pakko pitää kaihtimia alhaalla. Kukka raukka läähättää kuumuuttaan aina välillä.
Ei muuta kuin ikkuna auki ja tuuletin täysillä pörräämään. Ja pitää muistaa juoda. Kai se on tuo verenpaine, joka hyppi kun ei saa nousta liian nopeasti seisomaan, kun silmissä mustuu muuten.
Eilen muuten mustui slmissä, kun onnistuin leikkaamaan vekin etusormeeni. Toissapäivänä viilsin peukaloni auki, kissanruoka purkin kannella. Jihuu!

Huomenna alkaa työt ja se herättää enemmän kuin vähän ahdistusta ja masennusta ja seinille hyppimistä ja hiusten repimistä.
Sinänsä se ei ole se työ, joka minua ahdistaa. Kummallista kyllä pidän työstäni ja tiedän, että osaan sen tehdä, joten siinä mielessä kaikki on ihan ok.lapset ovat ihania, kunhan ne eivät ole omia.
Minua ahdistaa tulevaisuuden ennustaminen, menneisyyden perusteella.
Tämä puolivuotta kun olen ollut kotona on ollut ihmeellistä aikaa. Vaikka huonoja päiviä on ollut ja vaikeita aikoja. Olen silti vain saanut olla. Ensimmäisen kerran elämässäni. Olen ainakin yrittänyt keskittyä itseeni.
Tiedän lihonneeni valtavasti, koska olen antanut itselleni kerrankin luvan syödä karkkia päivittän, en ole urheillut säännöllisesti, olen vain ollut. Nukkunut ja katsellut leffoja, hengannut kaupungilla, ollut.

Ja nyt pitää palata takaisin, sinne mistä lähdin. Karkeasti sanottuna viimeset kymmenen vuotta elämässäni, ovat ovat olleet enemmän tai vähemmän helvettiä ( helvetti on muuten erittäin yksilöllistä, ei omaa helvettiä voi verrata toisen helvettiin)
Masennusta ja ahdistusta. Pakko menoa eteenpäin, itkua ja hammasten kiristystä. Salailua ja itsensä ruoskimista.
Pelkään palaavani takaisin kaikkeen tuohon.
Koitan järkeillä itselleni, että nyt tilanne on ihan eri. Popsin lääkkeitä, minulla on hoitava psykiatri ja terapeutti, olen avoimesti kertonut tilanteestani kaikille ( halusivat he tai ei), olen ainakin jonkun verran oppinut itsestäni terapian myötä.
Olen toivottavasti armollisempi itselleni.

Pelottaa silti. Vaikka olen luvannut itselleni ja monelle muulle, että nyt menen katsomaan ja jos ei onnistu, niin ei onnistu, sitten saan lisää saikkua.
IIK!

Mutta yksi muutos minussa on tapahtunut, jonka voi nähdä ulospäin ( lihoamisen lisäksi). Ehkä se on ohimenevää, ehkä ei, mutta en osaa enää käyttää mustia vaatteita.
Ennen en ole muuta käytänytkään kuin mustaa.
Mielenkiintoista sinäänsä. Olen järkeillyt asian näin. Ennen käytin vain mustaa heijastaakseni sitä, mitä minussa on sisällä, ainoa keino kertoa, että kaikki ei ole hyvin.
Nyt kun asia on tullut avoimeksi ja julkiseksi, ei minun tarvitse enää kertoa sitä vaatevalinnoillani...Okei kuulostaa oudolta, mutta näin se vain on...