torstaina, elokuuta 21, 2008

Haluan uskoa hyvään

Vaikka se on niin kovin vaikeaa.
kun on tarpeeksi nähnyt ja kokenut elämässään, on niin kovin vaikea uskoa hyvään.
Olen kuitenkin päättänyt, että jotenkin haluan nähdä sen hyvän ihmisessä, löytää edes jotain inhimillistä.

Leikin usein ajatusleikkiä ( okei, tämä on vain yksi niistä).
Kun tuolla kadulla näkee ihmisiä, en halua nähdä vain sitä mitä he nyt ovat. Haluan nähdä sen mitä he joskus ovat olleet.
En usko, että kukaan syntyessään pikku vauvana on päättänyt millainen ihminen hänestä tulee. Se mitä hänestä tulee on suuresti ympäristön vaikutusta ja etenkin kaikkien läheisten ihmisten. Tottakai perimällä on osuutensa. Mutta mielestäni ympäristö on suurin muokkaaja.

Näyttelijöiden lapsista saattaa tulla näyttelijöitä, ei suinkaan perimän ansiosta, vaan koska he kasvavat teatteriin. Tai taiteilijoiden lapset taiteeseen tms.

Mutta siihen ajatusleikkiin.
Aina kun näen esim. laitapuolenkulkijan, joka tenupullonsa kanssa istuskelee ratikassa, mietin, että hän on joskus ollut lapsi. Hän on joskus ollut, jollekin suuri ilo. Hänellä on joskus ollut jännittävä ensimmäinen koulupäivä. Hän on joskus nauttinut kesistä kavereiden kanssa, pelannut ehkä jalkapalloa.
Pieni Eemelimäinen pellavapää.
Ja sitten tapahtui, jotain. Nyt hän on tuossa. Istuu, rappiolla ja kuitenkin jossain pään sisällä on kaikki nuo muistot menneisyydestä. Pienestä pellavapäisestä pojasta.

Tänään kotiin tullessa huomasin, viereisen rapun pienillä rappusilla puoliksi istuvan ja puoliksi makaavan miehen, joka nojasi päätään seinään. Hän oli laitapuolekulkija. Mutta asento oli niin outo ja ruokakassi jaloissa.
Oli pakko mennä kysymään onko kaikki hyvin vai nukkuuko hän vain. Hän vastasi erittäin ystävällisesti, kuola suusta valuen, silmä mustana, että nukkuu vain. Sanoin, että jatkaa vain rauhassa nukkumista.
Hänkin on joskus ollut pieni lapsi, jonkun lapsi. Kukaan ei tiennyt, että hän vielä joskus löytää itsensä portailta nuokkumassa, kuola suusta valuen.

Ikävät ja inhottavat ihmiset, ovat joskus olleet lapsia. Jotain on käynyt, että heistä on tullut sellaisia kuin he ovat.
Jokainen tappaja, rikollinen on joskus ollut pieni lapsi, joka on liian iso reppu selässä aloittanut koulun, rakastunut ensi kerran ja haaveillut pienenä suuria.
Tilaisuus, kohtalo tai hetki teki heistä tappajan, ryöstäjän, rosvon. Hetkeksi tuli riita kaverin kanssa ja tuli tempaistua puukko esiin ja yht´äkkä onkn suistunut mukaan vankilan maailmaan, ilman, että niin piti käydä.

On surullista tajuta, että kaikki ne pienet, joita hoidan päivin aikana töissä, he ovat niin ihania ja vilpitömiä, ja silti heille kaikille ei tule käymään hyvin, kaikkien elämä ei tule onnistumaan.
Mutta silti he kaikki ovat joskus olleet pieniä ihania naperoita, omine huolineen. Pieniä pellavapäitä, joista on kovasti iloittu.

Jokainen meistä on ollut se pieni lapsi, unelmineen ja vilpittömin silmin maailmaa katsonut.
ja sitten on tapahtunut, jotain.
Meistä tuli ilkeitä, inhottavia, juoppoja, väkivaltaisia, tappajia, murhaajia, ryöstäjiä, raiskaajia, velkaantuneita...
Vaikka me kaikki olemme olleet samanlaisia unelmoiva pieniä lapsia.
Helpottaa, kun sen aina joskus yrittää muistaa.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tosi kauniisti kirjoitettu. Tuli kyyneleet silmiin. Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Jep, samaa mieltä Tiinan kanssa. Hyvin kirjoitettu. :-) Minulla on itse asiassa tapana joskus kysyä joiltakin densoilta/narkkareilta duunissa että "anteeksi, saako kysyä henkilökohtaisen kysymyksen?". Jos vastaus on myönteinen kysyn että "missä vaiheessa sinulla meni elämä tuohon suuntaan, ja mikä sen aiheutti?".

Moni on ilahtunut että joku kysyy (ja vielä rehellisesti ja suoraan) ja he kertovat avoimesti elämästään. Olen kuullut monta mielenkiintoista ja koskettavaa tarinaa ambulanssissa matkalla sairaalaan... :-)

Anonyymi kirjoitti...

Oli kyllä ihana teksti:)
Olin muutama vuosi sitten adhd-pojan tukihenkilö, se ainoa luotettava aikuinen. (poika 5-6v,) Yh-äiti, ei muita aikuisia lähipiirissä. Äiti pahoinpiteli lasta henkisesti ja fyysisesti, enkä saanut äitiin kontaktia, eikä sosiaalitoimi lukuisista ilmoituksistani tehnyt mitään. Lopulta äiti ahdistui minuun ja vaihtoi naapurikuntaa.
Tämä poika on tuleva "portailla notkuja", valitettavasti.
Kuinka moni pellavapää joutuu huonoille raiteille jo synnyttyään, ilman omaa syytään.

Voi meitä aikuisia:(

t. minäitte

Anni kirjoitti...

Kiitos Tiina!

Stende: Henoa, että jaksat kysyä ja kuunnella. Se varmaan merkkaa monelle nin kovin paljon.

Minä itte: Olen joskus suunnitellut ryhmittymää, jonka nimi on tappakaa typerät vanhemmat.
Aluksi vaikka vain varoituslaukaus polvilumpioon ja jossei ymmärrä vieläkään nin nirri pois ja lapsi parempaan kotiin.
Tai oma keskitysleiri vanhemmille, pari viikkoa siellä ja katsotaan sen jälkeen jos se oma lapsi olisi vähän kinnostavampi.