sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009

kauanko vielä?

Tuossa juuri täyttelin kela-papereita. Kaksi kaksipuoleista A4 paperia täynnä kysymyksiä, johon on tietysti tilaa vastata hyvn vähän. Ja kuitenkin kysymykset kuuluva: Millaiset on työolosuhteesi ja työtehtävät, miten hoidan kuntoasi, miksi tarvitset kuntoutusta, oletko saanut kuntoutusta aikaisemin ( missä, kuka, koska) ym. ym. ym.
Jotenkn tuntuu, että se on sama mitä sinne kirjoitan, liitteenä on kuitenkin psykiatrini tekemä arvio minusta, eli b-lääkärintodistus.
Lainaan paria kohtaa arviosta:

"Jaksaa työssään, jotenkuten ahdistuneita ja masentuneita päviä edelleen ja paremmat päivät tuntuvat poikkeuksilta...
...lisäksi potilaalla on suisidiajatuksia lähes säännöllisesti, elämä tuntuu turhalta...
...kokenut jatkuvaa syyllisyyttä...
...kokenut lapsesta lähtien olevansa pohjimmiltaan paha ja arvoton...
...Potilas on oppinut myötälemään, aistimaan toisten tarpeita ja miellyttämään...
...Vataanotolla potilas on asiallinen,orientoitunut, ulkoasu hoidettu, tyylin mukainen. ...Reaktiokyky nopea, on ahdistunut. Potilaan reippaan ulkokuoren alla on aistittavissa masentuneisuus, suru ja alakulo. Potilas ei ole psykoottinen, eikä akuutisti suisidaalinen..."

Tässä siis pari lainausta. Kaikkea en missään nimessä voi nän julkisesti kertoa. Koska ne asiat ovat sellaisia, mitä en ainakaan vielä ole valmis julkisesti kertomaan.
Mutta kuulkaa, tuossa kun lappuja täyttelin mietin, että jos tämä ei parane, niin kestänkö minä enää kovin montaa vuotta. Olen nyt sen avun piirissä, jota minulle voidaan tarjota. Entä jos se ei auta?

Entä jos minun elämän laatuni ei parane?
Nyt saa samantien hiljentyä ne, jotka huutelevat, että ota itseäsi niskasta kiinni ja tee elämästäsi parempi. Ala vaikka joogaamaan, rupea syömään luomuruokaa tai rupea käymään punttiksella.
Se joka niin sanoo, ei ole itse tainnut käydä kovin syvällä.
Ja kuulkaa, kun näinä vuosina olen kerennyt kokeilla aika paljon kaikkea.

Mietin tuossa iltana eräänä, että jos en sitten enää jaksakaan? Jos en jaksa nousta sängystä, soittaa töihin ja kertoa olevani poissa, maksaa vuokraa, maksaa laskuja, ruokkia itseäni ja ruokkia poikia.( Okei vaikka en itseäni jaksais ruokkia, pojat ruokin viimeisillä voimillani.).

Mitäs sitten tapahtuu?
Ei mitään.
Sillä kukaan ei tule minua nostamaan, kukaan ei tule vetämään minua ylös sängystä ja pakota suihkuun, kukaan ei käy kaupassa, kukaan ei maksa laskujani.
Niinpä minun on pidettävä kiinni, käytävä töissä. Pidettävä itseni pinnalla.
Vaikka oikeasti haluaisin vain nukkua. Nukkua, unohtaa ja antaa olla.

En jaksaisi selittää. En olla reipas. En pyytää anteeksi. En anoa, että uskokaa nyt joku.
Mutta minun on pakko.
Jos minä päästän irti ja hukun, kukaan ei tule minua pelastamaan.

Ja kysymys pysyy yhä edelleen: Kauanko vielä?
Koska monta vuotta, minä en enää tätä jaksa.

Ollaan realistisia, minä jotenkuten raahaudun eteenpäin tai minä lopetan kaiken ja kuolen.
Huom! siis en ole akuutisti suisidaalinen, pohdin vaihtoehtoja. Miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, jos kaikesta huolimatta vointini ei parane. Jos kela ei tue kuntoutustani, jos..., jos.., jos....

Tässä kuitenkin kuvat rakkaistani, jotka ei voi minua pinnalle nostaa, mutta ainakin pitävät seuraa.
Kukalla on tapana aina välillä tulla tarkistamaan, että olen vielä olemassa peittovuoren alla. Sitten se yleensä astelee ylitseni ja kääntää haisevan peppunsa naamaani päin. Kukka puhelee paljon ja kehrää. Kalle taas on hiljainen seuralaiseni, se nukkuu aina siellä missä minä olen. Päivisin tuolilla tai rahilla vieressäni ja öisin tyynyni vieressä. Kalle on hiljaa ja katselee. Kallella on myös pakkomielle pissata kylppärini matolle. Vaikka potta olis puhdas, pitää matolle käydä kerran lirauttamassa. Ei minnekään muualle.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

...olen käynyt tuota itsekin läpi. Kuulostaa todella tutulta nuo sun ajatuksesi. Minulle kelan terapia on tuonut paljon apua, vaikka edelleen silloin tällöin vaikeita päiviä onkin.
Haluaisin sanoa sulle jotain tosi kaunista ja lohduttavaa. Musta vaan tuntuu, etten osaa sanoa yhtään mitään. Kai mä sitten sanon vaan, että musta on hienoa kun olet olemassa. Kiva lukea sun blogia ja sen rehellisiä ajatuksia.
Mulla ahdistus ja masennus problematiikan kanssa selviäiminen on ollut sellaista pikkuhiljaista prosessia. Parempia päiviä on pikkuhiljaa tullut suhteellisesti enemmän ja huonoja vähemmän. Silti, jos masennuttaa, on itelle ollut tärkeää tervehtiä niitä masennuksen tuntemuksia ainakin hiukan...nyt tila loppuu kääk

Anonyymi kirjoitti...

..niin, tosiaan hiukan tervehtiä sitä sen hetkistä olotilaa. Aina ei arjessa ole ollut mahollista kuitenkaan upota sinne omaan tunteeseen, mikä toisaalta on välillä ihan hyvä (olen äitee ja lisäksi opiskelen hoitoalaa).
Muttapa sinulle toivon tälle päivälle oikein ihanan ja turvallisen ja suloisen valopilkun...

Prisca kirjoitti...

Kyllä me ainakin sua ajatellaan ja hiljaisen tukevasti tuetaan...että täällä ollaan.Niin ja uskotaan kyllä ,että on paha olo -kuinka voisi olla uskomatta?
Ja W-terapiaa saa tulla ottamaan jos haluaa...

Anonyymi kirjoitti...

Rakas pikku Homssu! Julistin sinulle ihan äskettäin, että vaikka seuraan joitakin blogeja, tapanani ei ole juurikaan kommunikoida näillä sivustoilla. Nyt on ihan pakko.Kaikessa avuttomuudessani elämän kinkkisyyden edessä minulla on sinun syvän koskettavaan ja epätoivoiseen vuodatukseesi kerrankin jotain viisasta sanottavaa.Esitit useampaan otteeseen retorisen "entä sitten, kun, kun en enää jaksa, en pysty, en kykene...". Sitten on olemassa vielä äärimmäinen mahdollisuus jättäytyä täysin järjestelmän kannettavaksi. Tämä on todellinen vaihtoehto, ei vitsi: suljetulle osastolle psykiatriseen sairaalaan, sitä kautta sairaseläkkeelle ja muiden (vaikka hatarienkin) huolehtimisverkostojen piiriin. Tiettävästi sekään ei ole helppoa, mutta viimeisenä oljenkortena kyllä toteutettavissa. Kuulostaako tämä pahalta ja rumalta? Läheisesti senkaltaista tapausta seurattuani sanoisin, että se on dead linen tullessa lohdullista. En halua tämän enempää ryhtyä filosofoimaan elämänlaadusta tai elämästä itseisarvona, tarkoitan tämän todella lohdutukseksi, ikäänkuin syvyydessä häämöttäväksi turvaverkoksi. Olet aina rakkaasti mielessäni ja käyn kanssasi epätasajalkaa, kun en muuta voi.Olen anonyymi (se vanha tonttukuningatar), koska en muista salasanojani ym.

Anonyymi kirjoitti...

Niin minäkin toivon ja uskon, että vaikka heität irti, etkä jaksa, niin se ainokainen vaihtoehto ei kai kuitenkaan ole kuolema. Elämä kyllä kantaa jos antaa sen kantaa. Ja ikinä ei tiedä minkälainen huominen sinua odottaa, vaikka tänään kaikki tuntuisikin ihan mustaakin mustemmalta. Huuda julki pahaa oloasi, täällä, Kelassa, kaikkialla, kyllä sinut otetaan vakavasti.

Ihaillen luen rehellisiä tekstejäsi. Hienoa että sinulla rohkeus kirjoittaa.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän tuo Kelan byrokratia on syvältä ja todella raskas. Tarinoita kuulee kuinka joku saa sitä ja tätä ja joku ei saa mitään vaikka on kyse todellisesta ongelmasta.

Porttikiellon uhallakin toistan "kliseen" elä päivä kerrallaan ja nauti niistä pienistä asioista jotka tuottaa mielihyvää.
Tietyt rutiinit on hyvästä ja niistä kannattaa pitää kiinni. En minäkään haluaisi maksaa esim. laskuja, mutta maksaessani ne (pitkin hampain) tunnen kuitenkin olevani "elossa". Vertaus ei välttämättä iske heti, mutta kun sitä miettii syvällisemmin, löytää sen punaisen langan.

Tsemppiä ja rapsutuksia pojille....

käsveska kirjoitti...

Miksi kukaan ei tule pelastamaan? Keitä ne kukaan ovat?
Ehkä tyhmiä kysymyksiä, mutta nuo sanat toistuu niin useasti..
Voimia.