maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

sairas, sairaampi, kuollut.

Suoraan sanoen helvetillinen viikonloppu takana.

Kukkaseni rakkaimpani, sairastaa. Lopetti lauantaina syömisen, alkoi oksentaa. Makasi vain sängyn alla.

Sunnuntaina oksensi vielä, mutta kun annoin ruiskulla vettä suuhun, se pysyi sisällä.

Soitin pieneläinklinikan puhelinpäivystykseen sunnuntai aamuna. Antoivat ohjeeksi seurata tilannetta. Kukka lopetti oksentelun ja väkisin suusta alas tungettu ruoka ja vesi pysyi sisällä.

Soitin uudestaan parin tunnin kuluttua. Siellä sanottiin, ette ole akuuttia hätää, kun ruoka pysyy sisällä. Ohjeeksi sain antaa vettä ja kanapohjaista lastenpilttiä, veteen sekoitettuna. ( Oletteko muuten koskaan syöttäneet kissalle pilttiä, ei kovin helppoa).



No Kukka nukkui vain sängyn alla ja oli kovin vihainen kun aina välillä ongin sen sieltä ja syötin.

Viimeyönä Kukka jo nukkui vieressäni, ja kehräsi, mutta ruoka ei vielä oikein maistu....

Mutta ei Kukka ihan kunnossa ole, mutta nyt on kyse vanhasta kissasta....



Mutta miksi se oli helvettiä?

Koska minä olen tällainen. Koko lauantain olin huolissani, yritin tarjota kaikkea mahdollista ruokaa. Illalla tuli itku.

Se ei saa kuolla. Kukka ei saa kuolla. Kukka älä kiltti kuole. Kukka jaksa.

Minun pojat ovat minun kaikkeni. Kukka varsinkin, joka on aina ovella vastassa, tarkistaa nukunko, nukkuu vieressä, kiipeää selkääni istumaan, tulee seuraksi vessaan ja iltapesulle.

Tällä hetkellä en kestäisi, sen kaiken menetystä.

En.

Ahdistaa, niin että oksettaa.
Joka paikassa, mikään ei auta. Mikään ei tunnu hyvälle.
Menetys kuristaa rintaa.
Kukan menetys ja samaan aikaan muistuvat mielen kaikki menetykset elämän aikana.
Menetykset, jotka olen parhaani mukaan ohittanut.
Sanonut, että ei se mitään. Itkenyt hetken ja jatkanut elämääni. Pakottanut itseni samantien eteenpäin. Aloittanut uudestaan.Piilottanut kaikki tunteet.

Nyt ne palasivat, kerralla kaikki.
sanoinkuvaamattoman paha olla.

Ja sitten vielä Kukka, seuraan sen vointia kuin haukka. Pelkään koko ajan pahinta.
pelkään, on paha olo ja olen yksin. Kaiken tämän kanssa.
Anteeksi jatkuva valittamiseni.

7 kommenttia:

Prisca kirjoitti...

kyllä se kukka siitä tokenee.
Ja sinäkin tokenet.
Oksutauti on kyllä kamala ja siitä menee tosi heikoksi -ihminenkin.
Otsikkosi oli kyllä niin säikähdyttävä, etten ollut varma uskallanko edes lukea...

Anonyymi kirjoitti...

Tääläkkin rukoillaan Kukan puolesta ja pyydetään sinulle voimia ja valoa!

Anonyymi kirjoitti...

Tarkistuta Kukan munuaiset. Tsemppiä teille molemmille! Kissat - ja kissojen omistajat ovat sitkeää tekoa =)

Taikaviitta kirjoitti...

kukka paranee. Mä olen aivan suunniltani jos mun koirille tulee jotakin vaivoja, pienimmästäkin yskähdyksestä eläinlääkäriin. En tiedä noista kisuleista niin, mutta nyt on ollut kaikenlaisia kissa/koira oksennustauteja epidemiana. Raikasta vettä saataville, eläin osaa hoitaa ittensä, lepää ja on syömättä.

Carnage Chameleon kirjoitti...

*halaus* yhdelta kissaihmiselta toiselle - ja 'avaudu' aivan niin paljon kuin tuntuu, siksihan taalla ollaan :-)

Anonyymi kirjoitti...

Sairaan eläimen hoitaminen ON rankkaa! Et sinä turhasta valita. Sitäpaitsi omapahan on blogisi! Rivien välistä tulee semmoisia viboja, että sinä olet kunnioitettava ihminen IHAN VAAN OLEMALLA SINÄ! =) Ilman mitään suorituksia tai muottiin laittamisia...

Nina

Anni kirjoitti...

kiitos kaikille ihanista ja myötätuntoisista ja voimaa antavista kommenteista. Kukka alkaa olla taas oma itsensä, mutta ruoka ei maistu entiseen tahtiin.