sunnuntaina, toukokuuta 24, 2009

oivaltamisen vaikeus

Kerron taas tarinan.

Ala-asteella oli koulussa hiihtoa, se oli kamalaa. Miten saa sukset kouluun, miten saan sukset jalkaan, miten saan sukset sidottua yhteen ja pois siitä solmusta ja miten niiden hiton lautojen kanssa pääsee eteenpäin.

Se oli kamalaa. Kamalaa ja kamalaa. Kun viimeinkin kaiken ponnistelun ja kyynelten jälkeen pääsin sinne ladulle, kaaduin enkä enää päässyt ylös, tai kaadoin kaikki muut mukanani. Suora vielä meni, mutta ylä-ja alamäki ei sitten millään.
meillä oli koulun takana pururata, jota meidän piti hinkkiä ympäri.
Siellä pururadalla oli pieni lenkki, jota kutsuttiin hevosenkengäksi, siinä oli aika iso ylä- ja alamäki.
No kaikki muut päsivät hienosti, minä en, jämähdin siihen mäkeen, siis siihen ylämäkeen, kaikki menivät ohi ja minä jäin yksin. Itkua siinä jo väänsin, aika tuntui erittäin pitkältä. Onneksi kaksi poikaa päätti tula vielä uusintakierrokselle ja itkua sopertaen pyysin heitä hakemaan opettajan.
Opettaja tuli, vihaisena, käski minua ottaa sukset pois ja kävellä loppumatkan koululle. ( Ei ollut tullut omaan pikkumieleen)

Toinen tarina.

Me asuimme maalla, ensin tultiin koulusta bussilla kotiin ja sitten oli sellainen kilometri kävelymatkaa kotiin.
Koska olin hyvin arka lapsi, en oikein uskaltanut käydä koulussa vessassa. Tästä seurauksena kävelymatkalla kotiin tuli pissat housuun ja toki oli avain unohtunut kotiin. Siinä sitten istuin kotitalon rappusilla, märkänä.
Fiksu tyttö, kun olin päätn auttaa itse itseäni. repussa minulla oli jumppapuku. ( sellainen uimapuvunnäköinen pitkähihainen ja joain poliesteriä, se oli pinkki), ei muuta kuin vaatteet pois ja jumppapuku päälle. No oli hiukan kylmä ja onneksi repussa oli myös jumppatunnilta pyyhe, joten se vielä kiedottiin päälle.
Siispä istuin ja odottelin. Sitten isäni tuli kotiin ja vaikka mielestäni olin ollut erittäin fiksu ja kekseliäs, oli isäni kovin vihainen, että istun ulkona vähissä vaatteissa, enkä ollut mennyt esim. naapuriin.
En voinut ymmärtää sitä.

Ja mitä haluan näillä parilla esimerkki kertomuksella viestiä. Oivallusta.
Tällaista oivallusta:
Vaikka menisin nyt ja siltä opettajalta hakkaisin pesäpallomailalla silmät mustiksi tai rupeaisin vainoamaan häntä vihakirjeillä. Ei se muuttaisi sitä mitä on tapahtunut, minun tunteita ja minun kipua.
Ainoa asia, mitä minä voin tehdä on hyväksyä ja tunnustaa se, että minua on kohdeltu väärin. Aikuinen minun tarinoissani reagoi väärällä tavalla ja minua sattui.
Se ei muutu miksikään, minulla on oikeus surra sitä että minua on kohdeltu väärin. Nämä aikuiset tekivät väärin.
Kun viimeinkin ymmärtää, että asioita ei pysty muuttamaan, tapahtunut on tapahtunut, minua on kohdeltu väärin ja minä saan sitä surra.
Nuo muistot tulevat aina elämään sisälläni, niin se vain on.

Nämä nyt olivat vain pienen pieniä esimerkkejä, mutta pienistä virroista syntyy meri.

Asioita pitää saada surra ja ymmärtää, että minua on kohdeltu väärin. Vika ei ollut minussa. Sen jälkeen vasta voi jatka.
Tämä ei ole sama asia kuin se kuuluisa anteeksianto, ei se opettaja ole minulta pyytänyt anteeksi, en minä silloin voi antaakaan anteeksi.

Pikkuhiljaa, näin ne haavat umpeutuvat, mutta loppuiäkseni niistä jää jälki.
Tämä ei ole asia, jonka vain voi päättä tehdä, sen oivaltaa ja ymmärtää pikkuhiljaa, kun joutuu asioita kohtaamaan.
Sen kaiken kanssa on vain elettävä.
Toivon vain, että minä en kohtele lasta väärin ja toivon, että se opettaja ei enää kohtele muita lapsia väärin.

ps. Jos joku lapsi luistelee nilkat linkussa kun se ei osaa kiristää luistimia, niin menkää ihmeessä aikuisena sitomaan ne luistimet kunnolla tai opettakaa pitkään ja hartaasti sille miten se tehdään.

3 kommenttia:

Taikaviitta kirjoitti...

onneksi muillakin on kammottavia kokemuksia kouluhiihdosta..multa tippui sukset heti alkumetreillä jaloista, kaikki meni ohi ja mä itku kurkussa yritin saada suksia takaisin jalkaan,muistan vieläkin sen epätoivoisen olon.
Tapahtumia sun muuta ei voi muuttaa, mutta vähitellen oma näkökulma muuttuu ja tapahtumia näkee ja hahmottaa eri tavalla.
On kuin vetäisi verhon sivuun ja maisema näyttäytyy erilaisena, ensin ihan pikkuisen jossakin ja sitten se laajenee ja näkee tapahtumat erilaisena, kun tunteet pääsee sieltä padosta esiin ja ne saa kokemuksellisesti tunnettua alkaa elämä liikkua sisäisesti =)

Anonyymi kirjoitti...

Ymmärrän sua sataprosenttisesti, mutta tuon ajatuksen siemenen, jonka voit kuivattaa tai alkaa kastella.

Minusta voi antaa anteeksi, vaikkei toinen pyydä anteeksi. Se ei ole helppoa. Mutta sen oppii. siihen on myös kirjoja, jos ei tiedä, miten se ikinä voi muka olla mahdollista.

Anteeksiantamattomuus, oli se sitten muodoltaan viha, katkeruus, kauna, suru tms. syö SINUA ja vahingoitat vain itseäsi. Jos annat anteeksi, vapaudut. Sinun ei silti tarvitse hyväksyä tapahtumia. Se on eri asia. Sinua kohdeltiin väärin. Se oli väärin. He eivät parempaan pystyneet. Mutta annatko anteeksi vai et... vaikuttaa tulevaisuuteesi koko elämäsi ajan.

Rakkain terveisin Nina

Anni kirjoitti...

kiitos hyvistä kommenteista!