tiistaina, heinäkuuta 07, 2009

Uskotaan, uskotaan

Jos joku on mielenkiintoinen asia, se on uskonto ja yleensäkin uskominen. Olen sitä mieltä, että jokaiselle ihmisellä on tarve uskoa johonkin, sillä elämässä on liikaa asioita joita ei pysty järjellä selittämään.
Ateistitkin, jotka eivät usko mihinkään, uskovat, että ei ole mitään.

Kukaanhan meistä ei voi sanoa mikä on totta ja mikä ei, sillä kukaan meistä ei voi tietää. Minusta uskomisen tärkein tehtävä on antaa ihmiselle jonkinmoista rauhaa ja ymmärrystä elämään.

Pakkohan on myöntää, että uskonnon varjolla tehdään paljon pahaa. Lahkoja, sotia, kuolemaa, surua, mutta nyt näihin asioihin en ota kantaa, vaan uskomiseen yleensäkin.

Minun uskoni on mutkikas juttu. Olen pienestä pitäen uskonut johonkin, epämääräiseen, jollakin kuudennella aistilla. Tulen perheestä, jossa äiti on juutalainen ja isä kuuluu ev.lut kirkkoon. Meistä lapsista tuli ev.lut kirkon jäseniä.
Meillä ei koskaan uskonto esittänyt minkäänlaista roolia kotona.

Kävin rippikoulun, kun kaveritkin kävi. Ei sillä sen isompaa merkitystä ollut.
Ripikoulun jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua tarotkorteista, telepatiasta yms. ns. kuudennenaistin opeista.

Elin kovasti etsikkoaikaa, sillä elämässäni oli ollut paljon suuria muutoksia ja ensimmäiset masennuksen oireet alkoivat tuntua minussa.

Olin lukion viimeisellä luokalla, kun uskonelämässäni tapahtui kännös. Tutustuin ihmisiin, jotka olivat vahvasti uskossa, kyseessä oli siis kirkon sisällä toimiva pieni ryhmä. Erittäin hyvän ystäväni perhe oli toiminnassa mukana.

Kun minulle kerrottiin heidän opistaan, joka siis perustui raamattuun, koin ensimmäisen kerran, että tässä voisi olla vastaus. Vastaus pahaanolooni ja vastaus kysymyksiin, jotka olivat kovasti kaivertaneet mieltäni.
Perusajatuksena on se, että on olemassa taivas ja helvetti.
Taistelua käydään ihmissieluista.
Valinnoillaan, tekemisillään ( synneillä) yms. Ihmiset antavat osia elämästään saatanan vallan alle. Ja nämä osat on puhdistettava, että pääsemme lähemmäksi ja lähemmäksi jumalaa ja pahaolo katoaa.
Raamatussa on erittäin paljon kohtia, millä tämä olisi helpompi selittää ymmärrettävästi, mutta enpä tuota teosta nyt ala lainaamaan.

Sitä mukaan kun ihminen tunnustaa syntejään, nämä alueet puhdistuvat ja demonien ote heltiää.
Tähän uskonnonharjoittamiseen kuului myös karismaattisten lahjojen arvostusta, esim kielilläpuhumisenlahja, profetoimisenlahja, esirukouksenlahja....
Kyllä olen itsekin istunut sessioissa, joissa minusta on ajettu demoneja ulos.( kaikkeen tähän löytyy perusteet raamatusta)

( jos kiinnostaa kamalasti, tutustukaa esim. nokia missioon)

Päästään siihen syntilistaan, jonka avulla demonit saivat sinusta otteen: new age, tatuoinnit, lävistykset, homous, telepatia, tarot, ennustaminen, esiaviollinenseksi, noituus... Tässä siis vain pieni osa ( kaikki nämä löytyvät tavalla tai toisella raamatusta)

Koska itse olin hyvin syvällä uskonnossa ja olin valmis tekemään kaikkeni päästäkseni lähelle jumalaa ja saadakseni pahanoloni loppumaan. Poltin kaiken epäjumalaisen musiikin hyllystäni, elokuvat, kirjat, esineet, kaiken joka oli edes jotenkin epäjumalallista. Tein elämästäni synnitöntä.
pahaolo ei vaan kamalasti kadonnut. Ja syyllisyys oli kovin ahdistava tunne. Koin kuitenkin syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja olin osa perhettä. Mutta hinta oli, että itsensä ja inhimilliset ominaisuudet pitää kieltää ja olla jotain muuta. Olla hyvä ja synnitön.

Raamattu on täynnä myös kauniita ja ihania sanoja, lainaan erästä, joka oli minulle tärkeä kohta:
"Sillä minä olen varma siitä, ettei
kuolema, eikä elämä, ei enkelit, eikä
henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset,
ei voimat,
ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään
muu luotu voi meitä erottaa Juma-
lan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,
meidän herrassamme"
Room. 8:38-39

Olin niin varma uskostani, että olin vakuuttunut, että minusta tulee pappi. Hainkin lukemaan teologiaa yliopistoon, mutta en päässyt.
Olin kuitenkin mukana aktiivisesti kotikuntani kirkon toiminnassa.
Olin myös hallintoelimissä, olin mukana kirkkovaltuustossa, kirkkoneuvostossa, taloudellisessa jaostossa ja nuorisotoimen johtokunnassa. Olin myös kunnallisvaaliehdokkaana, puolueena kristillisdemokraatit.

Olin vähän yli 20, kun hyvä ystäväni muutti pois suomesta. Uskontoni alkoi hiljaa hiipua, kuitenkin kivun saattelemana. Uskonnon hiipumiseen auttoi se, että rakastuinkin vielä kaiken lisäksi.
Pari vuotta sitten tein lopullisen päätöksen ja erosin kirkosta. Koska en halua kulua yhteisöön, jonka oppeihin en voi samaistua, joka on suuremmilta osin ihmisen luomaa, ja luotu, että saadaan pidettyä kansa kurissa.
Esimerkki, en millään voi kuulua yhteisöön, jonka mielestä seksuaalinensuuntautumiseni ( eli se kuka minä olen) on syntiä ja pahasta.

Mihin minä sitten nykyisin uskon?
Uskon Jumalaan. Tai en tiedä onko se Jumala, mutta nimitän sitä Jumalaksi. Minun Jumalani on suuri voima, suuri rakkaus, joka pitää huolta. Minun uskossani ei ole syntiä. Minun uskossani Jumala on kaikkialla, luonnossa, eläimissä... kaikkialla.
Uskon maailmaan, jota ei välttämättä kaikki tiedosta olevan olemassa, luotan ns. kuudenteen aistiin, intuitioon, telepatiaan, ennustamiseen, karmaan ja siihen, että kaikella on tarkoitus.
Kaikella on aikansa ja kaikella on tarkoitus. Me emme sitä ehkä ymmärrä, mutta uskon, että kaikilla on täällä päämäärä. Päämäärä, johon pädymme, omien valintojemme kautta. Me kaikki olemme pohjimmiltamme hyviä.

Uskon, että kuoltuamme sielumme jatkaa matkaa, seuraavan kehoon ja kerää sen kehon kautta kokemuksia.
Uskon, että hyvä palkitaan, jotenkin, pienillä teoilla. Jos annan ilmaiseksi pussillisen vaatteita jollekin, palaa se teko aikanaan takaisin minulle.

Siinä siivu siitä mihin uskon. Mielestäni usko on myös asia, joka muokkautuu ja kasvaa ajan myötä.

Jossain kohtaa raamattua lukee: täydellisessa rakkaudessa ei ole pelkoa.

"Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rak-
kaus, nämä kolme; mutta suurin niistä
on rakkaus"
Kor 13:13

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen käynyt itse läpi seurakunnasta irrottutumisen, sen takia, etten mahtunut kirkon raameihin. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli yhteisöllisyys. Kun uskoni on itsellänikin aika monimutkainen, ilman tiettyä nimeä, on todella vaikea löytää uutta uskonnollista yhteisöä. Toivon sinulle paljon sisäistä henkistä kasvua ja rakkautta.

Anni kirjoitti...

kiitos. joo tuo yhteisöllisyys on vaikea asia, löytää sopiva yhteisö, mutta ei liian tukehduttava. Suomessa varsinkin....
Onnea etsintään!