tiistaina, maaliskuuta 08, 2011

Ruoka-rakas viholliseni

Olen blogissani käsitellyt omaa ja median luomaa kuvaa naisen vartalosta, olen käsitellyt sitä enemmän kuin riittävästi.
Tai no, en vielä riittävästi, koska aion siitä vieläkin kirjoittaa.
Televisiosta tulee jatkuvasti erilaisia laihdutusohjelmia, luulen, että niitä tulee jopa enemmän, kuin sisustusohjelmia.
Laihdutusohjelmia vältän, mutta katson kyllä paria ohjelmaa, joissa naisia kannustetaan ennemminkin hyväksymään vartalonsa ja pukemaan se kauniisti.
Koska visualisuus on minulle tärkeää, on minusta aina ollut mukavaa pukeutua itsekin, kivasti. Siis minun mielestä kivasti, ei välttämättä Jaakko Selinin mielestä kivasti.

Olen nyt hiukan yli kolmenkymmenen.
Aloitin laihduttamisen kun olin muistaakseni 11-vuotta. Olen sairastanut syömistä siitä saakka. Minulla on kaksi siskoa, joiden kauneutta olen aina ihaillut. He ovat aivan erimuotoisia kuin minä. Minulla on murrosiän alusta saakka ollut leveät lanteet ja muhkea takapuoli ja reidet, mutta kapea vyötärö. Ihanne vartalo jollekin, ei minulle.
En ole koskaan ollut laiha, sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis painoindeksini ei ole koskaan ollut alle 19, enkä ole ulospäin näyttänyt luurangolta.
Suhteeni ruokaan on silti ollut aina monimutkainen.
Olen aina rakastanut ruokaa ja silti vihannut sitä.

Taustoja valottaakseni, minulla oli pienenä äiti, joka piti itseään rumana pullukkana ja laihdutti jatkuvasti ja isä joka ihaili laihoja pitkätukkaisia naisia.

Olen aina ollut herkkusuu, rakastan kaikkea makeaa. Suklaata, karkkeja, jäätelöä, munkkeja, korvapuusteja....
Sokeria sekä rasvaa ja minä rakastan sitä.
Silti olen ymmärtänyt ruuan olevan suuri vihollinen ja ymmärtänyt mitä se vartalolleni tekee. Muuttaa minut vastenmieliseksi pullamössöksi.
Inhottavaksi, epäseksikkääksi, hylättäväksi, vihattavaksi, tahdottomaksi, heikoksi.
Tiedän kaiken laihduttamisesta, tiedän kaiken syömishäiriöistä.
Teini-iässä oksentelin. Se oli vapauttavaa, mutta äärettömän vastenmielistä. Minulla oli myös päiviä, jolloin ostin kaupasta pakkauksen suklaakeksejä ja elin sillä päivän.
Vähän yli parikymppisenä aloin kävellä, päivisin kertyi n.10km kävelyä. Söin töissä, en muuten.
Koin olevani lihava edelleen.
Oli liikuttava, tai iski niin huono omatunto, ettei pystynyt olemaan. Olen aina inhonnut liikuntaa. olen monesti ollut lenkillä veren maku suussa ja silmissä säteilevät tähdet. Sitten opin, että ennen lenkkiä on otettava suuhun lusikallinen hunajaa. Se kun nostaa verensokeria sen verran ,että jaksaa lenkin.
Kaupasta sai ostaa ainoastaan tummaa leipää, ja vähärasvaisia tuotteita ja hedelmiä. Viikonloppuisin sorruin mässäilemään, vaaleata leipä ja suklaata.

Kun sain masennus diagnoosin kolme vuotta sitten lopetin liikunnan ja lenkkeilyn. Siksi, että lääkäri käski. Ei siis lopettaa liikkumista, vaan pakonomaisen liikkumisen. Opettelin käymään kaupassa, ostamaan mitä mieli teki.
Osaan sen jo aika hyvin.
Mutta, joka kerta kun menen kauppaan, ääni pääni sisällä moittii minua siitä mitä ostan. Ostan silti sen jätskin, mutta syyllisyydentunto harteillani.
Syönkin sen jätskin, mutta ääni pääni sisällä, kertoo läskistä ja rasvasta.
Vihaan liikuntaa yhä edelleen. Siitä kehittyy minulle hetkessä pakkomielle, siksi vältän kaikkea muuta paitsi hyötyliikuntaa. Löysin hyllystäni jumppavideon, ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, toisena päivänä en olisi jaksanut, kolmantena päivänä väänsin jo itkua, luovutin.
En enää suostu lähtemään lenkille kyynel silmäkulmassa.

En vieläkään osaa syödä, saatan elää päivän suklaalla, kirjaimellisesti. Tarvitsisin ravintoterapeutin, joka kävisi kanssani kaupassa ja valmistaisi ateriat.Mutta toisaalta en kestäisi sitä, en kestäisi, että joku puuttuisi syömiseeni.
Jos joku sanoo yhdenkin poikkipuolisen sanan vartalostani tai syömistavoistani seuraa katastrofi.(Takkutukka on kerran sen kokenut, ja oppi heti.)
Häpeän kaupassa ostoksiani, varsinkin, jos korissa on vain jätskiä ja suklaata.
Kun syön vihaan itseäni koko ajan, en silti voi olla syömättä. Olen tunnesyöjä. Syön jokaisen mahdollisen tunteen kunniaksi. Lohdutukseksi tai kiitokseksi.
Kun näkee minun ahmivan on turha luulla, etten kokisi siitä huonoa omaatuntoa.
Minussa on automaattilaskuri, joka laskee jokaisen rasva-ja sokeritipan.

Katselin tässä päivänä eräänä vanhoja valokuviani, vaikka olen aina vihannut ja inhonnut itseäni, huomasin nyt jälkeenpäin kuinka turhaa se on ollut.
Mutta silti...
Katsoin 17-vuotiasta itseäni, Wanhojen tanssit, olin nuori ja nätti. Olen lihonut 8 kiloa tuosta päivästä, se ei kuulosta paljolta, eikä oikeastaan näy. Mutta nuo kilot asuvatkin korvieni välissä.

Nyt kun olen vihannut itseäni, laihduttanut ja vihannut jokaista suupalaani, alan hiljalleen viihtyä vartalossani. Olemaan sinut itseni kanssa.
Kuitenkin tulee Kausia, varsinkin näin keväällä, kun kaikki lehdet kertovat miten päästä bikini kuntoon kesäksi.
Minä ajattelin laittaa bikinini roskiin kesäksi ja ostaa astetta isomman uimapuvun.
Ajattelen aina välillä miltä tuntuu ihmisistä, jotka ovat luonnostaan laihoja ja voivat syödä mitä vaan. Sitten muistan, että ehkä jonkun mielestä minäkin olen laiha ja voin syödä mitä vaan. Se on ihan katsojan korvien välissä.

Vaikka siis rupean olemaan jo aika sinut itseni kanssa silti pyydän paria asiaa.
Jos näet minut ostamassa jätskiä, kehu kuinka hyvä ostopäätös se on.
Jos näet minut syömässä jätskiä ( viidettä tuuttia) kehu, kuinka hyvää se tekee minulle.
Jos näet minut iloisena, tarjoa sen kunniaksi pala suklaata.
Jos näet minut surullisena, tarjoa minulle pala suklaata.
Jos näet minut kaupassa, pudota ostoskärryyni suklaapatukka ja kerro, että se on uutuus jota on pakko maistaa.
Jos näet minut lenkkipolulla, hidasta tahtia ja kehu kuinka hyvässä kunnossa olen ja sen kunniaksi pitäisi tilata pizza.
Jos menet ravintolaan kanssani kehu, kuinka on ihana nähdä nainen joka syö.
Jos tarjoat kahvia, osta aina myös munkki, koska pitäähän naisen munkkia saada.( Miksi nunnat eivät saa juoda kahvia? Koska heidän voi alkaa tehdä mieli munkkia. )

Eikä nämä ohjeet koska vain minua, vaan kaikkia ihania ihmisiä, jotka yhä edelleen painivat syömisensä kanssa.
Ja joiden elämän suurin rakkaus ja suurin vihollinen, on ruoka.

Ei kommentteja: