torstaina, heinäkuuta 21, 2011

aika menee




Aika menee niin hirmuista vauhtia. Sitä sanotaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika menee. Lapsista sen huomaa parhaiten. Juuri syntynyt kumma-tyttöni täyttää jo kaksi, toisen siskoni lapset ovat jo koulussa. Hurjaa.
Ajan eteenpäin meneminen pelottaa, noin niinkuin isommassa mittakaavassa. Usein toivookin ajan menevän nopeasti eteenpäin, hokiessaan mantraa: huomenna on paremmin.
Ollaan kallistuttu heinäkuun loppupuolelle, en haluaisi, mutta on pakko sanoa, että kallistumme uhkaavasti syksyyn.
Siitä on olemassa paljon merkkejä. Luonto muuttuu, kaikki on jo tummanvihreää, marjat kypsyvät ja kukkaset alkavat olla ylikukkineita. Kaupassa on tullut suurin osa kesävaatteista ja tavaroista alennukseen ja syksyn uutuuksia on alkanut ilmestyä. Kohta alkaa postilaatikosta tippumaan back to school-mainokset. Uusia reppuja, kyniä, kumeja ja penaaleita.

Ajan kuluminen pelottaa kovasti. Olen viimeiset puolitoistavuotta elänyt puolenvuoden jaksoissa. Jos jotain hirvittää pätkätyöt on tämä vähän sama asia, koskaan ei tiedä mitä puolen vuoden jälkeen tapahtuu. Kuntoutustukihakemukset, kun ovat aina puolelle vuodelle.
Koko ajan joutuu miettimään tulevaa.
Joutuu koko ajan kuulostelemaan itseään, että joko minusta on takaisin työelämään ja se helvetillinen pelko, kun huomaa sen puolenvuodenrajan taas lähestyvän ja itse tietää, että tämä ei tule onnistumaan. Mutta kun siitä pitäisi vakuuttaa kasa muitakin ihmisiä.

Ja taas nostaa päätään sama ongelma, kun minusta ei näy, että mitään vikaa olisi. Joskus iskee epätoivo, pitäisikö tässä maalata naamansa huulipunalla, vetää päähän vappuperuukki ja mennä kaupungin keskustaan jakamaan Jumalan sanaa, irtoaisiko, sillä hoitoa ja eläkepaperit?
Vai pitäisikö ruveta vetämään viinaa?
Pitäisikö yrittää itsemurhaa, siis katsoa varmasti, että homma jää yrityksen puolelle?

Aika menee eteenpäin. On siunaus, että huomisesta ei tiedä. En haluaisi tietää tulevaa, jos se olisikin jotain ihan muuta kuin odotan ja toivon.
Nukkuminen on niin ihanaa silloin aika ja paikka katoaa. Unia ei voi aika kahlita. Uni on vapaus.
Terve ajattelutapa tuokin, mutta uni antaa kivusta vapautuksen ja antaa aina toivon paremmasta huomisesta. Aamu on iltaa viisaampi, mutta silloin huomaa, että ajanratas on taas peruuttamattomasti pyörähtänyt eteenpäin.

sunnuntaina, heinäkuuta 10, 2011

Epätyypillistä syömistä

Olen aina ollut syömisissäni hyvin epätyypillinen. Pienenä kun muut perhe söi suurella herkulla kuorellisia katkarapuja, minä vaadin saada prinssinnakkeja. Opin kuitenkin nopeasti katkarapujen ystäväksi, onneksi. Olin myös pienenä äärimmäisen kranttu, onneksi olin kotihoidossa, joten äiti teki ruokaa jota söin, perusruokaa siis. Ehdottomia herkkujani oli maksalaatikko ja kunnolla puolukkahilloa, suklaapuuro, vispipuuro ja sienisalaatti. Kalaa meillä syötiin myös paljon.
Ollessani kahdeksan-vuotiaana sairaalassa kuukauden ajan, en suostunut syömään sairaalaruokaa. Elin sen kuukauden maksapasteijalla, muna-ja lihariisi pasteijoilla ja aleksanterinleivoksilla ja aina joskus söin banaanijogurttia. Se oli ainoa jogurtti, jota suostuin syömään, siinä mansikkajogurtissa kun oli niitä ällöttäviä sattumia.

Herkkusuu olen aina ollut, suklaa on kuulunut suosikkeihini aina. Ja korvapuustit, äitini oli kova leipomaan.

Kymmenen kesäisenä kuitenkin ymmärsin olevani ruma ja aika vastenmielinen. En ollut lainkaan sellainen ihanan tyttömäinen, kuin muut luokkani tytöt. Olin jo silloin hiukan omantienikulkija ja käytin mitä kummallisimpia vaatteita. Olin varmaan 13, kun ymmärsin ruoan olevan suuri viholliseni. Aikaisemmin olin jo ymmärtänyt ruoan suuren voiman, koska äitini oli ainaisella laihdutuskuurilla eikä lainkaan viihtynyt kehossaan. ja isäni ihaili laihoja naisia. Hyvä yhdistelmä :)

Ruoka on siis rakkauteni ja viholliseni. Varsinkin kaikki makea ja rasvainen. Olen ollut ainainen laihduttaja, yrittänyt vähentää syömistä ja lisätä kulutusta.
Osaan oksentaa syömäni ruoat ja voin olla syömättäkin.

Nykyään en oksentele, mutta pakko myöntää, että niinä iltoina, kun tietää kulutuksen olleen vähäistä on olo mukava. Koska yhä edelleen olen tietoisesti syömättä tai ainakin yritän olla, täyttyy kohdallani termin epätyypillinen syömishäiriö vaatimukset.

Se henkinen morkkis, joka syömisestä aiheutuu on pahinta. Itseinho on niin raskasta ja vastenmielistä. Haluaisin olla syömättä tai ainakin syödä terveellisesti tai ainakin saada suklaan ja herkut pois ruokavaliosta. Osaan ruokaympyrän, osaan liikkua terveellisesti, osaan laskea kaloreita, osaan pitää huolta muiden syömisestä. Kyllä minä tiedän ja olen ottanut selvää, muttakun.......
Olen tunnesyöjä, keksin itselleni syyn syödä makeaa ja herkkuja. Pahaanoloon auttaa ainakin hetkittäisesti suklaa ja jäätelö ja hampurilainen ja pizza.
Mutta jos jokin juttu on mennyt hyvin voi itsensä myös palkita jollain hyvällä. Silloin kun tulee olo, että hälläväliä, voi oikein hyvin ostaa vähän herkkua.

Salaattia syön usein, mutta senkin vesittää feta-juusto ja salaatinkastike, kun ei se muuten maistu miltään.
Häpeän vartaloani, ensimmäisen kerran vuosiin olen esiintynyt puolijulkisesti bikineissä ja alastomanakin. Nimittäin puutarhamökin yleisessä saunassa ja uimassa. onneksi siellä suurin osa on yli 60-vuotiaita naisia, joilla on napa rintojen välissä. ;)
Olen oudon näköinen. On minulla isot silmät ja pitkät ripset, mutta nekin silmälasit peittävät, minulla on pieni suu ja kaksoisleuka. Käsivarsissani roikkuu allit. Tissini vetäytyvät oudosti kainaloon ja maha on pömppö.
Sitten vasta asiaan päästäänkin, takapuoleni on iso ja selluliittinen ja reiteni myöskin. Minulla ei ole ihania ja siroja sääriä, vaan tukit ja nilkkani ovat paksut. Jalat kokoa 40.

Järjellä ymmärrän, mutta sydän ei vaan ymmärrä. Tiedän olevani täysin sokea itseni suhteen. Tiedän, etten näe peilistä itseäni, vaan kuvitelman itsestäni. Olen täysin sokea, kun kyse on vartalostani.
Tässäpä mittoja olen 167 cm pitkä ja painoni on 69kg (+/- 3kg, riippuen päivästä) vaatekokoni seikkailee välillä 36-40.
Eli ihan normaalikokoinen, silti koen olevani mammutti. Ruma epänaisellinen ja kömpelö.
on turha sanoa, että kyllä tuon ikäisen jo pitäisi olla sinut vartalonsa kanssa ( kuten olen kuullut) Kun on vipsahtanut on vipsahtanut.
Jo se, että tässä paljastan painoni saa minut häpeän valtaan. Olen niin saamaton ja laiska, etten saa edes painoani tiputettua. Häpeän itseäni, saamaton ja laiska typerys. En saa itseäni kuriin.
En esiinny paljastavissa vaatteissa, seurassa, jossa on pienempiä ja solakampia kuin minä. En kyllä muutenkaan esiinny.

Ymmärrän tämän ongelmaksi ja sairaudeksi. Vastustan henkeen ja vereen lasten ja nuorten minkäänlaista muokkaamista ihanteiden mukaiseen malliin. Haluan antaa lapsille ja nuorille positiivista palautetta rakentaa heille terveen pohjan elämälleen. Haluan viestittää ihmisille, että kukaan ei ole ruma saati kelpaamaton. Kauneus on aina katsojan silmässä. Kauneutta ei voi määritellä, totuutta siitä asiasta ei ole olemassa.
Paradoksaalista kyllä mielestäni naisvartalo on kaunis, muotoineen ja ulokkeineen. Minusta oli silmää tyydyttävää katsella saunassa erilaisia naisvartaloita. Oli aina viimeisillään raskaanaolevasta naisesta tosiaan niihin vanhoihin mammoihin, joiden vartalosta näki, että lapset on synnytetty, työt hoidettu ja enään mukava elämä merkitsee.
Minusta visuaalisesti millainen tahansa naisvartalo on kaunis ja jokaisen vartalo on erilainen ja erimuotoinen. Toiset lihoo vatsasta, toiset jaloista. Toisen rinnat ovat olemattomat ja toisilla niitä on senkin edestä. On rintasyöpäpotilaita ja lapasmalleja. On mahoja on jalkoja. Selluliittiä ja raskausarpia. Elämää ja naiseutta.

Miesten vartalosta en voi samaa sanoa, on maha tai ei ole mahaa. Siinä se sitten olikin. :) Anteeksi miehet.

Mutta itseäni en osaa nähdä kauniina, vaikka mitenpäin katsoisin. Ehkä joskus sitten.
Kunhan ei kukaan pieni ajattelisi samallalailla itsestään. Sillä laihuus ja kauneus, sellaisessa muodossa jota media ja ympäristö meille tarjoaa, ei takaa mitään. Se ei anna hyvää elämää, se ei tuo mainetta ja mammonaa. Haluaisin, että jokainen saisi kokea itsensä täydellisen kauniiksi, rakastetuksi ja halutuksi, juuri omana itsenään, kaikkine vikoineen ja selluliitteineen.


tässä vähän musiikkia
ja tässä vielä vähän

sipu-sipu-siili ja muut elukat


video


Tällainen ihana vierailee pihassamme. Se on ahmatti. Se koluaa Lippen ruokakupin ensin ja alkaa sitten syömään pehneitä koiranpentu-nappuloita. Eilen silitin sen kuonoa ja tämä vain jatkoi syömistä. Lippekin kävi hiukan haistelemassa, mutta ei se syömistä haitannut. Tunnistan tämän siitä, että pepussa on hiukan valkoisia piikkejä, en tiedä onko lintu kakannut vai onko joku merkannut siilin.
Victor the muoviankka ihmettelee sakusammakkoa

Lippe nauraa, kun tuo emäntäkin on niin höpsö.

torstaina, heinäkuuta 07, 2011

touhuilua

 On niin paljon aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, päässä on ideoita, mutta ei jaksa. Yllä olevassa kuvassa oleva olut-tuoppi ei muuten toimi sellaisena kuin pitäisi vaan erittäin hyvänä vesimukina.
 Meidän suihkulähteeseen on muuttanut saku sammakko.Ainakin hetkiseksi.
Ja olen maalannut, mökin sisältäpäin.

Käväisimme Takkutukan kanssa mennennä viikonloppuna Savonlinnan kupeessa, toki Lippekin oli mukana. Olimme auttamassa, opaskoirien sukukokouksessa. Toki tuotin kaikille paljon iloa, ollessani yksin talolla ja onnistuin lukitsemaan itseni koira-aitaukseen. Kaikki kolme koiraa olivat kyllä iloisia seurasta. Talon isännällä oli erittäin hauskaa, kun hän ajoi autolla pihaan ja koira-aitauksessa oli kolmen iloisen koiran lisäksi, yksi vilkutteleva Homssu.
Olen siis ollut, lukenut ja tehnyt puutarhahommia. Saunonutkin olen ja siitä lisää tuonnenpana. Pihassa vilisee siilejä, erittäin kesyjä. metsässä on Vaakku-varis, joka on jo pari kuukautta seurannut minua ja Lippeä metsässä vaakkuen. Sillä kun on pesä ja poikaset.
Naapurin Otto-poika, käy aina välillä emäntänsä kanssa hakemassa minut ja Lipen metsäkävelylle. Koirista on niin mukava juosta keskenään. Otto rakastaa uimista, hän on karvainen hylje.

Tukkani on tällä hetkellä punainen

Näin kesällä ovat tatuointini herättäneet huomiota, varsinkin vanhemman väen keskuudessa. Positiivista huomiota kylläkin. Eräskin vanhempi herra totesi, että on hienoa, että naisillakin on nykyisin tatuointeja. Kun taas muuan mummo totesi ihmeissään, että nuohan ovat kauniita.

Hiljaa eteenpäin. Voi, kun aina olisi kesä. Rakastan kesän ääniä, tuoksuja, lämpöä ja valoa.

Ensi viikolla täytän 32-vuotta.