sunnuntaina, helmikuuta 05, 2012

Kohti kesää.

Odotan kesää, tai enemminkin kevättä, se on niin lähellä kesää, siinä on kesän tuoksut ja hiljainen huokaus kesän tuulista. Niinkuin Nalle Puh sanoi, parasta on hetki juuri ennen hunajapurkin avaamista.
Onneksi nyt talvellakin on kaunista, kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset ovat tehneet yhden hyvän asian, ne ovat luoneet talven ihmemaan. Odotan kuitenkin innolla sen pois sulamista.
Tammikuu on mennyt, vilahti ohi.
Kirjoittaminen tökkii. Uskallanko kirjoittaa mistä haluan vai pysynkö säätilan kertomisessa.
Olen monen asian summana joutunut pohtimaan itseäni ja elämääni. Enkä aina posiitiivisessa mielessä.Mikä on minulle tärkeää ja mitä minä haluan. Mistä olen valmis luopumaan ja mitä haluan pitää. Minkä hinnan olen valmis maksamaan.

Onneksi minulla on pari ihanaa ystävää ja pari ihan ammattilaiskuuntelijaakin, joiden kanssa voin asiaa pohtia.
Kaiken sanominen on helppoa, mutta sen eläminen ei niinkään. On helppo sanoa, että näin, mutta ei ole helppoa tehdä niin.
On niin monta tahoa, jotka kertovat miten pitäisi.

Olen ihminen, joka ottaa kaiken itseensä tai ainakin rupeaa pohtimaan miksi. Vaikka minulla olisi siniset kengät ja joku tulee väittämään niitä punaisiksi, tietäisin hänen olevan väärässä, mutta pohtisin kuitenkin, että olenko minä se värisokea.

Mitä uutta opin konkreettisella tasolla tammikuussa?
Opin miten silmän laserleikkaus tapahtuu ( en ole enää rillipää siis) ja opin miten poliisilaitoksella todennetaan, että minä olen minä enkä joku muu.
Voin lyhyesti kertoa, menin hakemaan uutta henkilökorttia, koska tällä hetkellä ainoa henkkarini on 20 vuotta vanha kuvallinen kelakortti. Eivät alkossa oikein tykkää, jos siellä udellaan papereita ja näytän kyseistä läpyskää.
Toisena todisteena oli vanha ajokorttini, siis vanha, sellainen iso ja umpeutunut vuonna 2000.
No se mukava täti avasi väestötietorekisterin ja aloitti kysymisen, onneksi muistan kaikki epäoleelliset asiat elämästäni. Kuten kaikki elämäni osoitteet, siskojeni hetun, isän hetun, mutta äidin syntymävuosi heitti yhdellä. Läpäisin silti testin.
Se mukava nainen kertoi myöskin, että ajokortin saattamiseksi uudelleen voimaan vaatii vain inssin ja kirjalliset kokeet uudestaan. Minut tuntien tarvitsen kyllä pari ajotuntiakin.
Seuraava vaikea kohta oli kirjoittaa nimikirjoitus sille varattuun tilaan. Jouduin ottamaan uusiksi, en pysynyt viivojen sisällä.
Saan tekstiviestin, kun kortti on noudettavissa.

Jääkin kantaa, koirat oivat innoissaan, ne juoksevat jäällä itsensä uuvuksiin. Suomenlapinkoirat eivät palele. Allu-vauva on luonteeltaa ihana, se on positiivinen, aina iloinen ja rakastaa kaikkia (niinkuin äitinsäkin) Eikä Allu sinäänsä mikään vauva enää ole 15.2 kg, äitiään painavampi, mutta silti vielä minikokoinen. Lippe ja Allu ovat mainiota seuraa toisilleen. Äiti pitää pojan kurissa, mutta huolehtii ja putsaa tarvittaessa. Lippellä oli ensimmäinen juoksu penikoimisen jälkeen. Muuten normaali, vuoto oli normaalia runsaampaa, penikoiminen ehkä hiukan muuttanut hormonitoimintaa.

Välillä vierähtää viikkokin, että olen omassa kodissani, enkä näe koiria. Se ilonpurkaus kun saavun jälleen takkutukan luo on uskomatonta, täällä on silloin kaksi sekoavaa koiraa, jotka eivät tiedä miten päin olla. Allu kun on vielä pieni saa pissavimman ja pissaa paperille, vaikka ei sitä yleensä tee.
Olemme joutuneet laittamaan painavat tiilet vessan oven eteen, niin, että siihen jää rako, josta vain kissa pääsee. Sillä Kallen kakat ovat viimeaikoina kadonneet parempiin suihin, YÖK!

Niin ja sitten meille on tulossa auto. Pieni, kaunis ja punainen. Minulla sitä ajokorttia ei vielä ole, mutta Takkutukalla onneksi on. Mutta autokouluun olen kyllä menossa. Varokaa siis.
täällä "maalla" auto on tärkeämpi kuin esim. Helsingissä. täällä kun ei ole samanlaista joukkoliikennettä ja kaikki isot kauppakeskukset ja muut erikoiskaupat sijaitsevat kuitenkin sen verran keskustanulkopuolella, ettei aina viitsi pyöräillä, ja on helppo kuljettaa tavaroita ja koiria. Takkutukka käski minua ostamaan myös mahdollisimman hyvän navigaattorin, minä tunnetusti eksyn, suorallakin kadulla.
Ja ensi kesänä tänne avaa Ikea, tai oikeastaan laajempi kauppakeskus nimeltään Ikano, jonka osa Ikea on ja pitäähän sitä kahveelle päästä sitten ja bussit ei sinne kulje.

Suunnittelen kovasti ensi kesää ja mökkiä. Rakennutan sinne oman kompostoivan käymälän ja puuaidan tontin ympärille. Laitan pihalle myös uuden kivetyksen ja maalaan, sisäpuolelta, katto jäi viime vuonna maalaamatta.

Menen kovasti kohti kesää, vaikka ne suksetkin pitäisi ensin ostaa.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kivaa kuulla myonteisista ja iloisista suunnitelmistasi matkatessamme kesaa kohti. Punaisen mansikkainen auto tuo arkipaivaasi ihan yllattavaa iloa. Ja sitten tietenkin parasta kaikessa on se mokin ymparilla puuhasteleminen, olen itse elanyt noiden hetkien antaneiden onnenhippusten voimalla. Kuulostaapi, etta edessasi on ihana seikkailukesa! Olet sen totisesti ansainnut. ( sikali kun tassa elamassa muka kukaan mitaan "ansaitsee", onpahan vaan sanontatapa.) Much love TikkeTiina