lauantaina, huhtikuuta 21, 2012

Aika ajoin mustaa

Koko kevät on ollut jollain tavalla kovin kiireistä ja väsyttävää. Ei, niinkuin moni luulisi, kalenteri on suhteellisen tyhjä, korkeintaan pari pientä menoa viikon aikana.
Ehkä enemmänkin on väsyttänyt työ jota joutuu tekemään korvien välissä. Miettimään ja pohtimaan.

Isän kuolema toki vieläkin täyttää mieltä, enemmän ja vähemmän, aina erilailla. Päätä täyttää myöskin byrokratia, joka asiaan kuuluu.
on ollut perunkirjoitusta, paperien allekirjoitusta, käräjäoikeudelta pitää saada yhdet paperit, sitten lakimieheltä, sitten kaikilta perinnön saajilta. Sitten Isän asunto pitää laittaa myyntiin ja taas allekirjoitetaan papereita ja hankitaan todistajia.
Sitten taas odotellaan. Odotellaan vielä vähän ja vielä vähän.
Autoni kesärenkaatkin ovat kateissa. Isäni jäljiltä jossain. Pitäisi tehdä autoreissu eteläiseen suomeen. Hakea tavaroita ja etsiä renkaita.

Autokoulussa on mennyt aikaa, ajotunteja tuli lisää, koska ajokoe ei todellakaan onnistunut viikko sitten. ( Kirjallinen koe meni onneksi ensimmäisellä läpi)
Käännyin väärältä kaistalta vasemmalle. Sellaista sattuu, näköjään niillekin joilla on jo kortti. Samassa risteyksessä meni edelläni auto, joka teki täysin saman virheen kuin minä, mutta kukaan ei ottanut häneltä korttia pois.

Olen juossut lääkäreiden ja psykologien luona, pikkukaupungin omassa psykiatrian keskuksessa.
Minulle on tehty kokeita ja arvioita.
Musteläiskätestistä alkaen.
Tulokset olivat aika ennelta arvattavia. Olen fiksu, suoriudun pienistä päässälaskutehtävistä, sanaselityksistä ja havannointitehtävistä hyvin. Minulle  on hyvät sosiaaliset taidot, osaan puhua.
Mutta minulla on ( testienkin mukaan) vaikea masennus ja ahdistus. En luota ihmisiin ja olen epävarma.
Tuon kaiken olisin osannut kertoa itsekin.
Onhan nyt mustaa valkoisella.
Testit sitä paitsi osoittivat, että syvempään tutkimukseen ei ole tarvetta, koska olenhan minä ihan fiksu ja osaan luetella sanotun numerojonon takaperin. ( Osaan myös kirjoittaa molemmilla käsillä yhtäaikaa)

No, eikun uusi psykologi kuvioihin.Hän on nyt kuudes ihminen, jolle aloitan tarinan kertomisen alusta.Kerron miten ja miksi.
Ajattelin, että tulevaa varten kirjoitan valmiiksi paperin, jossa näkyy elämäni pääasiat, oireet ja mielentila. Ei sitten tarvitse puhua niin paljon.
mutta, kun tämä uusi psykologi totesi, että kun minä en oikein vaikuta masentuneelta.
En, en niin, En toisten ihmisten silmiin ja toisten ihmisten seurassa. Minulla, kun on ne hyvät sosiaaliset taidot.
Meikkaan ja pukeudun siististi. Tukkani on laitettu ja värjätty. En ole alkoholisti tai pilleristi, en käyttäydy arvaamattomasti, pystyn tarvittaessa hallitsemaan itseni täysin.
En siis vaikuta masentuneelta. Tai siis sellaiselta, kuin masentuneen kirjojen mukaan pitäisi vaikuttaa.

Tottakai minulla on sosiaalisia taitoja ja osaan puhua, olinhan kymmenen vuotta lastentarhassa töissä. Siellä on vähän pakko oppia tuollaiset asiat, jos meinaa pärjätä.
Minulla nyt on peruskäytöstavat hallussa, olen yleensä kohtelias.

Mutta kaikki tämä ei poista sitä faktaa, että minulle elämä on pakollista ja raskasta. Syystä, jota kukaan ei osaa sanoa.
Minä en nauti asioista, voin olla iloinen ja nauraa, mutta teen asiat koska ne pitää. Minulla ei ole intohimoa elämään. Asioihin.
Teen tiettyjä asioita, koska ne pitävät minua edes hiukan pinnalla. En pidä ihmisistä, muutamasta harvasta. Ihmiset ovat niin kovin väsyttäviä.
En jaksa.
Miksi en sitten vain lopeta elämääni?
Koska en halua luovuttaa. Olen aivan älyttömän itsepäinen. Toisaalta se olisi myös väärin, sillä se aiheuttaisi läheisilleni surua ja tuskaa, enkä minä sitä halua. Minä halua perheelleni hyvän elämän. Minä haluan, että siskoni ovat onnellisia ja saavat elää hyvän elämän, en halua heidän elämään surua ja itkua.
Joten minä puuskutan eteenpäin ihan kiusallani.

Mutta jotta asiat eivät olisi liian helppoja, minun pitää palata työelämään.Koska minä olen vielä niin nuori.
On kuulkaas jos millaisia kursseja ja työhön tutustumisia. Mutta kun siitäkään ei ole kyse, kyllä minä teen töitä, en siihen apua tarvitse.
Mutta minä teen niitä liikaa, liian tunnollisesti, teen kaikkien muidenkin työt ja ylityöt ja sitten menen kotiin itsemään ja nukkumaan ja seuraavana aamuna sama ruljanssi alusta.
Minulta kysyttiin, että mitä minä sitten haluan tehdä?
No enpä oikeastaan mitään. Teen kyllä mitä sanotaan, mutta en minä siitä minkäänlaista tyydytystä saa.

Ehkä saisin tyydytykseni, jos saisin muuttaa majakkasaarelle, majakan vartijaksi. katsella päivät pitkät merta ja kuunnella lokkeja. Seurata luontoa, Elää luonnon keskellä, ilman yrittämistä ja vaatimuksia.

Psykologi ehdotti, että jos vaikka lähtisin Afrikkaan hoitamaan lapsia. Hyvä idea, kurjuuden näkeminen varmaan nostaisi mielialaani ja tulisin entistä iloisempana ja eheämpänä ihmisenä takaisin kotiin.
Psykologi myös arvioi, että täällä pohjoisempana lastenhoito saattaa olla erilaista, kuin siellä hektisessä etelässä. Uskalsin väittää vastaan.
Lapset kun ovat lapsia aina, paikasta riippumatta, vanhemmista puhumattakaan.

Loppuun vähän hassumpia ja pienenpiä huolia, mutta pohdituttavia kuitenkin. Kävin alkuvuodesta leikkauttamassa silmäni, en siis enää tarvitse laseja, joita olen käyttänyt koko ikäni.
Siinä saa muuten opetella paljon uutta.Meikkaamisesta lähtien. Aurinkolasit pitää aina olla mukana ja jos sataa tai tuulee, ei mikää olekaan estämässä sen kaiken lentämistä silmiin.Asiat näkee eritavalla ja valo taittuu eri tavalla.
Sekin mietityttää.

Kesä ja kärpäset ja paljastavat vaatteet. Siinä vasta mietittävää, kroppa kun ei ole bikinikunnossa ja minä en asialle jaksa tehdä yhtään mitään.

Mökillä teen kesällä pientä remonttia, suunnittelen jo täyttä häkää ja mietin, että miten tuo touhu onnistuu. Mutta sitä on sentään mukava pohtia.

Tuliko kukaan tästä kirjoituksesta viisaammaksi, edes minä?
Ei varmaan, mutta sainhan jotain aikaiseksi.
ja voin hetken miettiä, aurinkoa, kesää, tuoksuja, saunaa ja uimista.

Ettei tämä menisi ihan voivotteluksi, laitan kuvat parista elämäni ilosta.
Allu-vauva ja Kumma-tyttö :)


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jo pidemmän aikaa olen lukenut Blogiasi.Myös minä olen samantapaisista asioista kärsinyt pitkin elämääni..usein sanonkin olevani sosiaalinen erakko.Ahdistus ja pelkotilat nyt vain ovat osa elämääni,loppuun asti?Niiden kanssa olen kuitenkin myös oppinut elämään,onneksi.Kiitos,että kirjoittamalla jaat ajatuksiasi.
-Kiki

Anni kirjoitti...

Kiitos Kiki!
On aina mukavaa kuulla, että ihmiset todellakin lukee blogiani.
Tsemppiä!