Saako hullu apua?

Viime päivinä on lehdissä puhuttanut mielenterveyshäiriöisten hoidon saaminen.
Itselläni on melkein kuuden vuoden kokemus taistelusta avun saamiseksi. Sivusta olen kauemminkin seurannut monia taistoja. Suomessa on vaikea saada apua. Mielestäni se johtuu monesta asiasta.Suurimpina syyllisinä resurssien puute ja hyvin vanhakantainen ajattelu mielenterveysongelmaisista. Nehän on hulluja ja väkivaltaisia. Pohjasakkaa, jotka eivät ansaitse ihmismäistä kohtelua.
Onneksi tämä kuva muuttuu koko ajan parempaan päin, tiedon lisääntyessä, ymmärrys lisääntyy.  Mutta edelleen törmää hyvin vanhoillisiin asenteisiin. Esimerkkinä tästä, yritin varata terveyskeskuksesta aikaa lääkärille, kun veriarvoissani oli hieman heittoa. Sanoin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, saaneeni ohjeen ottaa tk.lääkäriin yhteyttä psykiatrian polilta. Kuin salamaniskusta hoitajan ääni muuttui ja aikaa ei löytynytkään, puhelinaika kahden viikon päähän.

Mielenterveydenhäiriöt ovat vaikeita myös siksi, että niitä ei voi todeta tavanomaisella tutkimuksella. Ei näy röntgenissä, ei ultraäänellä, ei ole kipuja, kun painaa ja oireet saattavat olla hyvin epämääräisiä. Omassa asuinpaikassani julkisessa terveydenhoidossa tarvitsee ensin oman lääkärin kirjoittaman lähetteen psykiatrian polille ja sitä kautta pääsee heidän asiakkaaksi.
Tälläkin saralla raha puhuu. Jos on millä maksaa, on yksityinenpuoli täynnä erikoislääkäreitä, joilta saa hyvää hoitoa. Terapiakin on helpompaa, jos on millä maksaa.
Oletteko muuten tienneet, että Kelan korvaama psykoterapia ei suinkaan ole ilmaista, Kela korvaa vain tietyn prosenttiosuuden terapiasta, loput maksaa asiakas itse. Terapia ei ole halpaa, 45 min terapeutin pakeilla maksaa 55e ylöspäin aina sinne yli sataan euroon.
Oma kokemukseni oli, että kuussa itse maksettavaksi summaksi jäi 150-200e. Aika paljon.
Ennen kuin kelalta voi hakea korvattua terapiaa, pitää itse löytää sopiva terapeutti ja olla 3kk jatkunut hoitosuhde.

Julkisen terveydenhoidon puolella nipistetään jatkuvasti, ja silti mielenterveydenhäiriöt ovat nousussa jatkuvasti. En siis missään nimessä halua syyttää parhaansa tekevää hoitohenkilökuntaa, ongelma on ylempänä.

Koska mielenterveydenhäiriöitä ei näe paljaalla silmällä, niitä on vaikea tutkia ja todeta on ihmisillä paljon vääriä käsityksiä mielenterveyshäiriöistä. Koska lehdet paukuttavat jatkuvasti terveellisen ravinnon, liikunnna merkityksetä, levon ja työn sopivasta vaihtelusta on monelle tullut kuva, että näillä parannetaan pää kuin pää.
Ei muuten paranneta. Lievä masennus tai muu lievä oireilu saattaa hiukan parantua liikunnalla ja ravinnolla, mutta kun kallistutaan vakavimpiin häiriöihin, ei niitä itse paranneta.
Ei kukaan sano diabeetikollekaan ( varsinkin ykköstyypin), että rupees lenkkeilemään niin paranet.  Ei syöpäpotilaalle sanota, että paranna elämäntapoja niin paranet, nyt vähän niskasta kiinni, niin kyllä se siitä.

Hiukankin vaikeampi mielenterveydenhäiriö ei parane itsestään, vaikka kuinka haluaisi.

Sitten siihen apuun. Esimerkki:
Minua alkaa yölla ahdistaa, niin että olen varma, että kuolen. Seinät kaatuu päälle ja kukaan ei vastaa puhelimeen.
Soitan 112 eli yleiseen hätänumeroon, jos saan päivystäjän vakuutettua hädästäni lähettää hän luokseni ambulassin. Mitä tekee hoitohenkilökunta saapuessaan paikalle, juttelevat kanssani. Käydään lääkkeet läpi, juttelevat elämäntilanteesta, käytätkö alkoholia....
No jospa he päättäisivät viedä minut, päivystykseen. En tiedä mikä seon  täällä maankolkassa, mutta Helsingissä taitaa olla Auroran sairaala.
Entäs siellä. Lääkäri tapaa minut, itken ahdistusta ja että seinät kaatuu, että ei selviä. Mitä lääkäri voi tehdä?
Ei juuri mitään. Antaa diapamin ja lähettää kotiin nukkumaan. Sillä minä en ole vaaraksi itselleni tai muille, en ole psykoottinen tai harhainen, enkä käytä päihteitä, joten sille puolelle ei ole asiaa. Osastolla ei ole tilaa ja edellä mainituista syistä en sinne kuulu. Olen jo psykiatrian polin asiakas ja olen jo määräaikaisella eläkkeellä.

Vaikka olen tyytyväinen saamaani palveluun paikallisella psykiatrian poliklinikalla, on heilläkin rajalliset mahdollisuudet. Minun onni tässä asiassa on se, että tykkään lukea ja ottaa selvää asioista. Minulla on myös hyvä työntekijä, joka haluaa auttaa ja on antanut itsehoito-ohjeita.
Kuten sanoin teen itse tämän. Entä he jotka eivät osaa ja pysty ja jaksa. Kelan kanssa kävin paperisotaa, enen kuin sain KEVAlta päätöksen eläkkeestä, joka on aina sairasloman loputtua katkolla.
Entä he, jotka eivät osaa täyttää niitä papereita. ( kelassa muuten autetaan mielellään niiden papereiden täyttämisessä)

Tiedostan tämän kaiken ja se ahdistaa, apua ei saa, ellei sitä itse osaa hakea ja vaatia.  Ja jos alkoholia käytät, olet kyllä ensin ihan pelkkä juoppo, tuntuu kyllä,että hekin saavat parempaa palvelua, kuin ihan pelkät hullut.

 Kannattaa tutustua Päivi Storgårdiin, joka julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla. Itse en ole vielä lukenut, koska en ole kirjaa kirjastosta saanut. Mutta Bettina S:n vieraana hän puhui äärettömän hyvin.

Mikä siis avuksi. Itse olen kokenut sosiaalisen median, erittäin positiivisena. Facebook tai twitter, aina löytyy joku keskustelukaveri. Perheen, läheisten tai vaikka naapurin tai kenen vaan toisen tuki on tärkeää.
Mitä minä kaipaan silloin, kun tuntuu, ettei pysty edes hengittämään? En mitään suuria ja viisaita sanoja, vaan halauksen tai edes sanat, ei se haittaa sinä olet silti tärkeä ja rakas.
Halaus, kosketus,sanat ja eläimet. Eläimet saavat ihmeitä aikaan, silloin kun ei voi edes halata ketään, auttaa jos on edes joku eläin jota silittää ja supattaa tuskansa sen korvaan.

Tietysti minullakin on huolissaan olevia läheisiä. Jotka eivät osaa ja voi auttaa, heille olen kuitenkin luvannut, että en tee mitään itselleni, vaikka mikä olisi. Sitä ei tarvitse pelätä.

Mitä siis halusin tällä kaikella pälätyksellä sanoa. Me "hullutkin" olemme ihmisiä. Harvemmin psykoottisia ja vaarallisia. Parasta apua on toisesta välittäminen ja kuunteleminen, jos sanat loppuu aina on kädet, jotka voi kietoa toisen ympärille.  Se voi olla vaikka naapuri tai hyvän päivän tuttu.
Aina voi mennä vaikka taputtamaan olalle ja sanoa, että huomenna saattaa olla paremmin. Koska (Luojan kiitos) me emme tiedä huomisesta!