Nyt ehkä jos.
Kesän jälkeinen konkreettinen muutos on, että olemme Takkutukan kanssa jakaneet koirat, ensin oli Allu luonani melkein kuusi viikkoa ja nyt on Lippe. Erilaista kesään verrattuna siksi, että olemme kerrostalossa ja koiraa pitää viedä neljästi päivässä lenkille.
Allun pennut ovat kasvaneet hurjasti, ei vät ole enää mitään pentuja, vaan aikuisen pystykorvan kokoisia.
Onneksi syksy on ollut lämmin ja kaunis. Kellonjen siirto talviaikaan toi pimeät illat mukanaan.
Vieläkin jaksan turhautua mielenterveysongelmien ympärillä leijuvaan ilmapiiriin. Asiasta puhutaan julkisuudessa, mutta ei kuitenkaan. Edelleen mielenterveysongelmista ei puhuta henkilökohtaisella tasolla, niitä ei valitella saunan lauteilla, kuten kipeitä polvia ja selkää.
Jos sitä ei näy, sitä ei ole. Silloin ihmisellä on mielenterveysongelma, jos hän on psykoosissa, kuulee ääniä, ei nouse sängystä, koittaa tappaa kaikki muut, tai itsensä. Esimerkkejä.
Mutta jos on VAIN tavallinen ahdistunut tai masentunut ihminen, joka kuitenkin hoitaa päivän työt ja nousee sängystä, niin ei oikeasti ole sairas.
Mielen ollessa sairas törmää turhan usein edelleen asenteeseen, ei sinua mikään vaivaa, niskasta kiinni ja menoksi tai ei entisaikaan tuollaisia ollut, nykyajan hömpötyksiä.
Lehtien kannet kertoo julkkiksista, jotka ovat selättäneet masennuksen ja ah, elämä on taas niin ihanaa. Kuin mielensairaus olisi aina voitettavissa ja ohimenevää. Kuin se olisi jotain joka tulee ja pittää taistella ja voittaa. Koska niin tekevät muutkin.
Ei se aina ole niin. Minä olen koko ikänä kärsinyt ahdistuksesta ja muista mielen mustuuksista, silloin niitä ei voi voittaa, niiden kanssa pitää vain oppia elämään.
Minun jo kotoa opittu toimintamalli on kulissit. Kenellekään ei puhuta, asiat tehdään täysillä ja apua ei pyydetä. Silloin kukaan ei huomaa mitään. Toimi ensimmäiset 29 vuotta. Sitten tarvittiin lääkäriä ja oli avattava suu, ensimmäisen kerran.
Lääkärit huomasivat sen minkä minäkin, ei sille voi mitään, sen kanssa on vaan opittava elämään.
Yhä edelleen, hymyilen, teen asiat täysillä, suoritan ja puuhaan, enkä pyydä apua. Eli päällepäin ei huomaisi mitään. Päällepäin ei huomaa, että jokainen aamu on helvettiä ja ainoa helpotus on itsensä tappaminen.
Mutta koska olen päättänyt, että sitä en tee, se on poissa vaihtoehdoista. Päivät rakennan niin, että selviän. ja elämä olisi edes jokseenkin mielekästä. Joskus haluaisi kadulla huutaa tämän kaiken julki ja huutaa, että ymmärtäkää, mutta kun ei niinkään oikein voi.
Yksi suurimmista ongelmistani on luottamus. En luota ihmisiin ja yleensäkään siihen, että kukaan voisi minusta pitää. Olen mielestäni niin huono ja epäonnistunut, että kukaan ei voi oikeasti pitää minusta. Saati minä itse. Turvassa olen ainoastaan, kotini seinien suojassa, koska täällä kukaan ei minua näe, voin olla piilossa.
Uskon, että seurani on tylsää, olen liian hiljainen tai äänekäs, kotini on sekainen, olen lihava, olen ruma, olen epäonnistunut, olen lapseton, olen ylimielinen, olen laiska, olen tyhmä....
Lista jatkuu. Minun on vaikea uskoa, että kukaan oikeasti voisi pitää minusta ja jotkut jopa inhoavat minua.
Töissä koin olevani huono työntekijä.
Nytkun ole poissa työelämästä se heijastuu muualle. Ihanaan puutarha mökkiini, olen vakuuttunut, että pihani on paikan häpeä pilkku ja naapurini inhoavat minua, koska olen laiska ja aitanikin on liian pitkä, pihallani kukkii rikkaruohot, enkä osaa hoitaa puutarhaa. Lisäksi tosiaan laiskottelen, nukun ja luen.
En anna tämänkään näkyä, hymyilen silti ja poden huonoa omaatuntoa. Tiedän, että jokainen ei varmaankaan inhoa ja vihaa minua. Mutta tieto ei poista tunnetta ja tunne on niin vahva, että se voittaa minkä tahansa järkeilyn. Sitä ei vaan voi "lopettaa". Kun on pienestä asti kantanut epäilyksen leimaa mukanaan, se on jo kuin virhe minun koodissa.
Sen kanssa on vaan opittava elämään. Tai elämään siitä huolimatta.
On elettävä, sairauksista huolimatta, jatkettava eteenpäin. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, hetki kerrallaan. Yritettävä voiuttaa tunteet järjellä. Astuttava aina vaan askel eteenpäin ja uskottava, että kyllä se jää kantaa.
1 kommentti:
Todella hienosti osaat kuvata ajatuksiasi ja tunteitasi. Löydän aina teksteistäsi paljon itseäni vaikka olenkin onneksi välttynyt elämässäni syvemmältä masennukselta. Alakulon ja ulkopuolisuuden tunteet ovat kyllä liiankin tuttuja. Itseäni on vanhemmiten helpottanut se että en enää suhtaudu itseeni ja elämääni liian vakavasti. Olen tietoisesti yrittänyt olla kiinnittämättä itseeni liikaa huomiota ja opetellut olemaan kuulostelematta liian tarkasti tuntemuksiani. Nuorempana luulin ihmisten pystyvän lukea minua kuin avointa kirjaa, näkevän läpi kaiken epävarmuuteni ja huonommuuteni. Eihän se tietysti niin mene. Loppujen lopuksi ympärillä olevista ihmisistä hyvin harva viis veisaa siitä millainen olet ja mitä teet. Ihmiset keskittyvät lähinnä itseensä, omiin tekemisinsä ja omaan elämäänsä. Niinpä kannattaa antaa itselleen rauha ja vapaus olla juuri sellainen kuin olet. Meillä kaikilla on omat vajaavaisuutemme mutta myös omat vahvuutemme. Oli se sitten vaikka ylitöpäinen herkkyys tunnustella ja kuulostella elämää ja asioita. Jokaisella on oikeus (ja velvollisuus) rakentaa omannäköinen elämä. Ei ole tarkoitus että me kaikki kuljemme samoja latuja pitkin samoilla kaavoilla. Jokaisen elämä on kuitenkin yhtä arvokas eikä sitä kannata heittää hukkaan murehtimalla omaa riittämättömyyttään ja/tai keplaamattomuuttaan. Riittää että kohtelet hyvin niin itseäsi kuin läheisiäkin. Ei elämä ole mikään kilpajuoksu tai extreme-laji, jossa olisi saatava tolkuttomasti näkyvää aikaan. Ihmiskunta on hukassa kaiken liiallisen touhuamisen ja materialistisuuden keskellä. Olisi aika hidastaa ja palata yksinkertaisemman elämisen pariin. Se lisäisi meidän kaikkien mielenrauhaa.Toivon sinulle rauhaa itsesi kanssa!
Lähetä kommentti