torstaina, kesäkuuta 29, 2017

Vihdoinkin kesä

Vihdoinkin on tullut kesä. Juhannus oli jo. Hieman hämmentää, että nyt alkaa päivät lyhentyä. Onneksi sen konkreettisesti alkaa huomata vasta elokuun lopulla. Tulee hiukan aikaisemmin pimeä.
Pitkä ja kylmä kevät ja suuret elämänmuutokset vei voimat. Ajattelin jo hylätä koko blogin, ei ketään kuitenkaan kiinnosta.
Kirjoitan silti vielä.

Asun mökillä, muutin tänne jo vapulta. Koska niin tein viimekin vuonna. Oli kylmä, toukokuussa satoi vielä lunta. Joinakin aamuina mökissä oli vain viisi astetta kun heräsi. Mutta selvittiin.

Olen tehnyt vuoden verran suhteellisen aktiivisesti vapaaehtoistöitä piskis ry:lle.
Piskis on täysin vapaaehtoisvoimin toimiva kodittomien eläinten hoitoyhdistys.
Eläimistä 99% on kissoja.
Suurin osa kissoista päätyy Piskis-sijaiskoteihin, kun loukutamme isoja kissalaumoja. Monessa paikassa maakunnissa, on suuriakin laumoja. Leikkaamatomia kissoja, jotka lisääntyvät vapaasti ja pian hallitsematon lauma on valmis. Teemme paljon yhteistyötä valvontaeläinlääkärin kanssa.

Hommia riittää muutenkin. Eläinlääkäriin kuskaamisia ( kaikki kissat sirutetaan, rokotetaan, loishäädetään ja leikataan ennen luovuttamista).
Olemme aina silloin tällöin eri tapahtumissa tai eläinkaupoissa esittelemässä toimintaamme ja keräämässä lahjoituksia. Sillä homma on täysin vapaaehtoista ja ilman lahjoituksia ei pärjää.

Minusta ei pitänyt tulla sijaiskotia, mutta hupsostakeikkaa toisin kävi. Toukokuussa, kävimme loukuttamassa isoa kissalaumaa ja suurin osa kissoista oli tiineenä. Tila loppui ja niin luokseni muutti tiine emo, joka sai työnimen Lempi. Lempi synnytti äitienpäivänä kolme pentua, jotka kaikki menehtyivät viikon sisällä synnytyksestä.
Onneksi eräästä halkovajasta löytyi toinen emo, jolla oli kolme pentua, saman ikäisä kuin Lempin pennut olisivat olleet. Työnimellä Lotta-emo, muutti samaan häkkiin, Lempin kanssa ja yhdessä ovat Lotan pentuja hoidelleet.

Täällä siis riittää vilinää.





Pihalla

Pienet syömässä

Toukokuussa satoi lunta

Lotta ja Lempi

Uusi vanha keinu

Kukkapenkki on paras paikka

Allu on hyvä hoitaja




sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2017

Ikuisuus kesään

Vaikka on jo huhtikuun alku, tuntuu, että kesään on ikuisuus, vaikka kalenterin mukaan jo noin kuukauden kuluttua muutan mökille. Toivottavasti.
Lunta on maassa paljon ja sitä sataa lisää. Lämpötila on juuri ja juuri plussan puolella. Ainakin täällä voi jäällä vielä liikkua.  Olen alkanut idättää jo kesäkukkia, suurimman osan olen jo saanut tapettuakin, en ole mikään viherpeukalo, mutta ehkä sieltä jotain tulee. Jos laittaa kamalasti siemeniä itämään, niin aina jotkut yksilöt säilyvät hengissä.
Kävin viime viikolla mökilläkin. Hiukan masentavaa, lunta oli pihalla vielä hyvin paljon, silti sisällä mökissä pystyi jo aavistamaan kesän.
Kyllä se lumi juhannukseen mennessä sulaa, ainakin toivottavasti.

Lääketutkimus on ohi ja olen jo neljän viikon ajan saanut syödä kaikkia normaaleita lääkkeitäni. Olen siis nukkunut. Se helpottaa asioita aika paljon. Minä tarvitsen paljon unta edes leikkiäkseni olevani normaali ihminen.
Lääketutkimuksen aikana lääkärini halusi myös tutustua minulle kolme vuotta sitten tehdyn unipolygrafian tuloksiin. Enpä ollut itsekään näihin tuloksiin sen enempää tutustunut, ainoa mitä sain silloin kuulla oli, että minulla oli normaalia vähemmän REM-unta. Tämän takia aikoinaan vaihdettiin venlafaxinlääkitys escitalopramiin.
Nyt lääkärini tilasi tulokset itselleen, eli papereittain erilaisia käyriä, mitä minusta oli yön aikana otettu.
Ne olivat mielenkiintoisia.
REM-unta ei ollut vain normaalia vähemmän, vaan sen osuus yöunesta oli 0.9%, kun normaaliosuus on n. 20 %.
Minulla oli rekisteröity yön aikana yli 66 havahtumista, jotka suurin osa johtui alaraajaliikkeistä eli kansankielellä levottomista jaloista.
Sehän on lääkkeillä korjattava asia, joten siihenkin sain lääkityksen. Samalla mitattiin elimistön raudan varastoproteiinin arvot, eli ferritiini-arvo, hyvin alhainen sekin eli rautakuuri alkoi myös.
Otin varmuuden vuoksi myöskin kolme uutta lävistystä, kun tuota raudanpuutetta kerran on 😁.
Ilman uutta unipolygrafiaa on vaikea arvioida toimiiko uusi lääkitys, mutta ainakin olen todennut olevani aamulla virkeä, mitä en oikein koskaan ole ollut.
Sehän on pääasia, että ainakin tuntuu paremmalle.

Lääketutkimuksen yhteydessä minulle tehtiin äärettömän paljon kyselyitä voinnistani. Masennusta ja ahdistusta ja muita päänoireita ei oikein voi vieläkään mitata millään muulla kuin kyselemällä ja luottamalla potilaan vastauksiin. Siksi aina koenkin, että jotenkin liioittelen ja valehtelen ja oikeasti kaikki onkin ihan itseni keksimääni.
Kyselyitä on paljon erilaisia suppeampia ja laajempia.  En muista minkänimistä kyselyä tällä kertaa käytettiin, mutta suhteellisen laajaa.
Täysin ilman lääkitystä masennukseni menee vaikean masennuksen puolelle kirkkaasti ja lääkityksellä se  kiikkuu keskivaikean ja vaikean masennuksen välillä. Aivan riippuen päivästä hetkestä ja tunnista. Tämän parempiin tuloksiin ei olla koskaan kohdallani päästy ja siihen on tyytyminen.

Moni tunnettu henkilö on viime vuosina tullut julkisuuteen sekä masennuksen, että erilaisten muiden mielensairauksian takia ( en pidä sanasta mielenterveysongelma, ongelma on jotain johon pitää löytää nopeasti vastaus ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä) Tunnettujen ihmisten julkitulo mielensä kanssa on mielestäni äärettömän hyvä, se ehkä auttaa muitakin ymmärtämään, että mielensairaus on sairaus siinä missä esim. sydänvaivatkin. Ihan normaalijuttu siis.
Olen kuitenki kiinnittänyt huomiota siihen, että usein ihmisillä on elämässään masennusjaksoja. Masennus tulee, on aikansa ja lähtee. Saatyaa tulla takaisin, mutta oireettomia ajanjaksoja on.
Minun on hyvin vaikea samaistua siihen, minulla on ollut hoitamaton masennus, niinkauan kuin muistan ja hoidettu masennus, jo kymmenen vuotta. Se ei ole parantunut, se ei ole mennyt pois tai helpottanut. Se on aina ollut. Eikä vain masennus, vaan yleistynyt ahdistushäiriö, epätyypillinen syömishäiriö ja ne unenaikaisethäiriöt.
Eikä kukaan oikein osaa sanoa miksi. Tai miksi mikään ei oikein auta. Uskoisin, että syynä on monien asioiden summa. Alkaen sukurasitteesta päättyen aivokasvaimeen ja kaikkea siinä välillä. Tai sitten vaan helvetin huono tuuri.

Vuosien mittaan on tämän kaiken kanssa oppinut elämään. Ei se sitä tarkoita, että täysin hyväksyisin kaiken, en suinkaan. Olen joutunut tekemään elämässäni uhrauksia selvitäkseni. Yhtenä esimerkkinä se oma lapsi, jota en ole koskaan edes voinut harkita yrittäväni saada. Onneksi on nuo kissat.

Näillä mennään, tulisi nyt vain se kesä ja loppuisi tuo lumisade.

Loppuun kissakuvia, ne on aina niin mukavia.
Tässä kuva minusta unipolygrafiassa. Pää oli täynnä piuhoja, kuten myös naama rinta ja nilkassakin oli yksi ekg-piuha

Valma 8-vuotta

Olga 2.5 vuotta

Helmi kohta 2 vuotta

Helmi löyhyttelee



tiistaina, helmikuuta 14, 2017

Kokeilua ja tutkimuksia

Tuli mahdollisuss osallistua lääketutkimukseen. Uusi masennusläke ja sen antotapa kokeilussa. Täytin tutkimusehdot ja pahin alkoi.
Että uutta lääkettä voidaan testata pitää omat lääkkeet lopettaa ja odottaa n. kaksi viikkoa, ennenkuin uuden lääkkeen voi aloittaa.
Ja eikun tuumasta toimeen.
Lääkitystä ei saisi koskaan lopettaa seinään, ei koskaan. Mutta näin tuli tehtyä, sekä lääkärin, että omalla suostumuksella.
Siitäähän alkoi oikein mielenkiintoinen 2,5 viikkoa. Ainoa fyysinen vieroitusoire oli kokovartalo sähköiskut, jotka kestivät n. puolitoista viikkoa. Kiusallisia, mutta ei vaarallisia. Koska ketipinorin käyttö oli myös lopetettava, loppui myös nukkuminen.
Unettomuus on helvettiä, kun makaa sängyssä ja ei uni tule. Keho viestittää väsymystä, mutta uni ei vaan tule.
Sitten, kun uni viimein tuli yöllä kolmen aikaan, oli se levotonta ja sekavaa, aamulla tuli itku, kun uni loppui ja väsymys oli.
Aivot sulkeutuivat kokonaan, tuli täysi syntax error-tila. Unettomuus vei veronsa ja mielialalääkkeen lopetus nosti esiin, kaikki vaikean masennuksen ikävät puolet. Hysteeristä itkua, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä, jatkuva lohturuuan tarve, itseviha.
Unettomuutta ja vaikeutta nukahtaa lisäsi myös stressi, kun jokan päivä piti suunnitella nukkumista.
Mihin aikaan menen sänkyyn?
Pitää syödä niin, ettei ole nälkä eikä maha liian täynnä, kun yrittää nukkumista?
Eihä ole tullut nautittua mitään kofeiinipitoista?
Olenko nyt tehnyt tarpeeksi, uneni edistämiseksi?
Voinko nukkua päikkärit, koska silloin menee yöuni, mutta väsymys päivällä muuttui fyysiseksi kivuksi?
Nukuin 30min pikku-unet


Suhtautumiseni lääkitykseen lisääntyi positiivisesti. Olen aina ollut lääkemyönteinen ihminen, mutta nyt oikeasti huomasi niiden vaikutuksen. Siis positiivisen sellaisen. Ruokavalio, liikunta, sosiaalinen kanssakäyminen, terapia, eläimet, kaikki kyllä auttavat, mutta kyllä ainain minun tapauksessani eläminen ilman lääkitystä olisi mahdotonta.

Kun mieli sai mellastaa täysin oman mielensä mukaan, tuli pohtineeksi, että oliko terapioista, koulutuksista ja uuden opettelusta sittenkään mitään apua.
Päädyin siihen, että on niistä se apu, että on oppinut sietämään masennusta, ahdistusta ja pahaaoloa. Osasi toimia kivusta huolimatta ja ymmärsi pahimmankin itkun keskellä, että mistä tämä johtuu ja miksi tunnen näin.
Tärkein oli huomata, että oli oppinut erottamaan onko asiat totta vai ei.
Itsevihassa pystyin jotenkin ymmärtämään, että tämä ei ole totta. Kaikki eivät vihaa minua ja tunteistani huolimatta en paina 200 kiloa.

Ensimmäinen viikko siis meni itkiessä, inhoten kaikkia, syöden, valvoen, kipuillen. Tunteita oli vaikea hallita ja ne veivät totaalisesti mukanaan. Melkeinpä paniikin puolelle meni öisin itku ja viha, kun unikaan ei tullut.
Yhtään mitään ei jaksanut tehdä.

Sain kuitenkin lääkäriltä Imovane-reseptin, pahimpaan univajeeseen, sain sillä vähän paremmin nukuttua. Mutta koska sekin on niin äärettömän koukuttava lääke, bentsodiatsepiini, saa sitäki ottaa vain kahtena iltana viikossa.

Sitten alkoikin vittuuntuneisuus ja viha. Halu olla yksin ja eristäytyä. Kaikki suututti, vihastutti ja inhotti. Luulisin, että siinä mielentilassa minusta olisi tullut oiva diktaattori, olisin täysin tunteettomasti pystynyt lahtaamaan ihmisiä.
Ja sitten taas meni itkuksi.
Ja tunteet veivät.
Unenpuute alkoi tuntua kropassa, tanssitunnilla tippui kärryiltä heti, eikä vain jaksanut.

En voi suositella kenellekään.

Kirjoitan tätä tekstiä sairaalasängyssä, en suinkaan joutunut pakkohoitoon, vaan uusi masennuslääke aloitettiin tänään, se vaatii seurantaa ja 24 tunnin sairaalassaolon.
Viralliseta läketutkimuksesta, kun on kyse.

Aivot eivät vieläkään tunnu toimivan kunnolla ja tämän postauksen kirjoittaminen on hyvin haasteellista, koska ajatus katkeilee, sanat unohtuvat ja on vaikea muodostaa fiksuja lauseita.

Mutta siis mitä ne lääkkeet sitten auttavat?
Läkityksellä on ihan sama pahaolo, mutta se ei vie mennessän ja sitä kykenee tarkastelemaan ja pohtimaan.
Ja kivun pystyy hetkeksi sulkemaan pois.
Ilman lääkitystä kaikki on hallitsematonta mössöä.

Tulihan tämäkin koettua.

lauantaina, tammikuuta 21, 2017

Hämmentynyt

Olen kirjoittanut, vaikka kuinka monta luonnosta blogitekstiksi. Mikään niistä ei ole tuntunut hyvältä ja julkaisuväli on vain pidentynyt ja pidentynyt.

Onneksi pakollinen paha joulu on ohi, ollaan jo voiton puolella. Joulu ja välipäivät menivät vain maatessa, lukiessa ja leffoja katsoessa.
Lähdin heti uudenvuoden jälkeen siskoni luokse Vantaalle, pitämään seuraa hänen tyttärelleen, joka on myös kumma-tyttöni. Sillä väantaalla joululoma jatkui aina loppiaiseen saakka ja vanhemmilla työt silti alkoivat.
Tämän takia kissat, muuttivat pariksi viikoksi Takkutukan luo,a joten joulunaika ja uusivuosi vietettiin saman katon alla kaikki seitsemän. Siis Takkutukka, minä, Lippe, Allu, Valma, Olga ja Helmi.
Uusivuosi meni normaaleissa merkeissä, sisällä, television ja aradioiden ollessa päällä ja verhojen ikkunoissa, sillä Lippe on pahasti paukkuarka.

Vantaa-viikko meni täysin kumma-tyttöni kanssa. Aamusta iltaan olimme yhdessä. Kummaa ihmetytti vain yksi asia, miten on mahdollista, että minä olen aikuinen ja silti menen samaan aikaan nukkumaan kuin hän, tai joskus jopa aikaisemmin. No minä tarvitsen paljon unta, että jaksan.

Miten muuten sitten menee. Kas, kummaa, enpä kehuisi. Onneksi ollaan keväänpuolella ja valo lisääntyy, hitaasti, mutta varmasti.
Siinä ne hyvät uutiset olivatkin.
Ahdistus ja pahaolo on yhä edelleen samalla tasolla.
Yhä edelleenkin käyn läpi psykiatrian keskuksen syksyistä päätöstä lopettaa hoitosuhteeni ja sen mukanaan tuomaa lannistuneisuutta.
On niin äärettömän lannistavaa kuulla, että heidän puoleltaan on kaikki voitava tehty. Niin varmaan onkin, paljon on minulle siellä tehty tutkimuksia, aina pään magneettikuvauksesta musteläiskätesteihin.

Mutta jotenkin koen jääneeni niin tyhjän päälle. Vaikka olen itse aina osannut etsiä tietoa uusimmista tutkimuksista masennuksenhoidossa ja lääkityksestä, niin hoitosuhteen olemassa ollessa, pystyi säännöllisesti keskustelemaan näistä asioista asiantuntijan kanssa. Ja yhä edelleen koen, että ulkopuolinen keskusteluapu olisi hyväksi. Koska kavereille tai Takkutukalle puhuessa, tulee olo ettei kuitenkaan halua kuormittaa omilla ongelmillaan.
Ammattilaisen kanssa puhuessa on kuitenkin se tieto, että tuon ainoa tehtävä on kuunnella minua ja siitä se saa palkkaa 😀

Kun on vielä vahvistunut, että minua ei voi korjata tai saada paremmaksi, mielessäni pyörii yhä uudestaan ja uudestaan yksi lempielokuvani, perhosvaikutus ( the butterfly effect) ja siitä se ohjaajan versio. Ohjaajan versiossa on eri loppu, kuin teatterilevityksessä olleessa.
Perusjuoni: kovia lapsuudessa kokenut poika huomaa aikuosena pystyvänsä palaamaan päiväkirjojen avulla menneisyyteen ja muuttamaan asioita, näin tekemällä hän toivoo pystyvänsä pelastamaan hänelle tärkeitä ihmisiä. Kuitenkin, joka kerta kun hän muuttaa asioita ja palaa nykyisyyteen ei asiat olekaan menneet hänen toivomallaan tavalla.
Elokuvassa on kohta, jossa hän käy ennustajalla ja ennustaja sanoo hänelle, että sinun ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Lopuksi hän tajuaa ratkaisun ja ymmärtää, että hänen rakkaiden elämä olisi mennyt hyvin, jos häntä ei olisi synrynytkään. Nionpä hän palaa takaisin äitinsä kohtuun ja tappaa itsensä sinne.

En voi mitään ajatukselle, että ehkä minunkaan ei olisi pitänyt syntyä ( rauhoittukaa, olen luvannut, että nyt kun täällä kerta ollaan, niin peli katsotaan loppuun asti).
Olen ollut koko elämäni ahdistunut ja masentunut. Ja sitten alkaa se jossittelu, olisiko vanhempieni avioliitto toiminut paremmin, jos eivät olisi hankkineen kolmautta lasta, joka huusi ensimmäiset kolme vuotta?
Olisiko vanhempieni uudet liitot toimineet paremmin, jos en olisi niihin tuonut omaa lisätwistiä?
Tässä ihan vaan pari esimerkkiä. En edes mene työuraani, ystävyyssuhteisiini jne.
Olen alle 40 ja yhteiskunnan elätti. Joka ei muuten kuntoudu enää työelämään, ellei ihmettä tapahdu.
Minulla ei ole lapsia, kenenkään elämä ei ole riippuvaista minusta. Ei minulla ole uraakaan, eli eipä kukaan menetä mitään, en tee suuria keksintöjä tai muuten jätä jälkeäni mihinkään.

Nyt nousee käsiä, että ei ole sinä ystävä. Ja minä tiedän sen, olen monen ihmisen ystävä, mutta se ystävyys ei poista tätä tunnetta.
Olen aika varma, että monella ystävälläni olisi muita ystäviä, jos minua ei olisi.
En usko, että minusta jäisi kovinkaan tyhjää paikka. Jos minua ei olisi, ei mitään oleellista katoaisi.

Tämän sairauden nimi on masennus, tämän sairauden nimi on ahdistus.
Se toimii näin. Tämän se tekee minun päässäni. En voi sille mitään. Sitä ei voi parantaa yritän vain tulla sen kanssa toimeen. Ilman, että vahingoitan ketään toista tai itseäni.
Odotan sitä samaa, mitä viimeiset 30-vuotta, että huomenna on paremmin.