keskiviikkona, helmikuuta 07, 2018

Kosminen syy

Alkuvuosi ja tammikuu, meni onneksi todella nopeasti. Melkein joka päivä oli kissahommia. Eläinlääkäristäkaikkeen mahdolliseen. Minulta on lähtenyt tammikuun aikana 5 kissaa uusiin koteihin. Helmikuun alun piti ystävän muutto onneksi kiireisenä. Valoisuus on lisääntynyt, vielä neljän jälkeenkin on valoisaa. Pakkasta on ollut liikaa, ainakin minun ja autoni mielestä. Auton ovet jäätyvät, sitten ne eivät joko mene kiinni tai aukea. Monta päivää piti kulkea pelkääjän puolen ovesta, kun kuskinpuoli eivain auennut. Onpa sitä tullut kiivettyä auttonja autosta takaovienkin kautta. Kerran jouduinkiipeämään ulos takakontinkautta, kun molemmat etuovet jäätyivät (kyllä ajon aikana, vaikka lämmitys oli päällä)ja takapenkillähuomasin, että takaovissa oli lapsilukko päällä. Kerran olenmyös kaupanparkkiksella pyytänyt naapuriautonkuskia avaamaan takaoveni, että pääsen autostani ulos. Se mies tuijotti hiukan.No onhan tuo piristävääkin, mutta väliin todella ärsyttävää. Ei siitä hermojaan kannata menettää, ei se auta.  Onhan se kokemus ajaa autoa yhdellä kädellä ja pitää ovea kiinni toisella. Tällöin en valitse moottoritietä, vaan paikallisteitä ,kyllä se ovi sitten jossain välissä menee kiinni.

No silti, koko ajan se lämpimämpi ilma on lähempänä. Onneksi.
Mutta pakkohan se on myöntää, että välillä vituttaa ihan pidemmän kaavan mukaan.
Tämä tilanne. Että eikö se tilanne oisinyt helpottaa. Ja pakkohan se on myöntää, että välillä uppoaa; miksi  minä?-mietteisiin.

Sitten kirottuaan alimpaan helvettin kaikki mahdolliset syylliset, ei auta kuin päätyä siihen, että tällä kaikella on jokin kosminen syy, jota minä en ymmärrä.

Koska kyllähän sitä alkaa mennä hermo, kun viimeiset 30 vuotta on herännyt suorittamaan päivän ja odottaa, että tulee ilta ja pääsee nukkumaan. Ja toivoo, että huomenna olisi paremmin, että jotain tapahtuisi.

Siinä odottaessa aika puuroutuu ja katoaa. Katsoo ulos ja vuodenaikojen mukaan maisema muuttuu ja siinä se.
Aina välillä mietin muistetaanko minusta mitään kuoltuani, ei muisteta. Mitä voi muistaa ihmisestä, joka istuu kotona ja toivoo, että jos päässä joku osa kolisisi paikoilleen ja olisiki paremmin. Onneksi se ei todellakaan ole enää minun  huoleni, mitä minusta ajatellaan kuolemani jälkeen.
Ja jos joku nyt vasta eksyi lukemaan blogiani,niin kaikki on kokeiltu, paitsi lobotomiaa. Hyvät neuvot eivät siis ole tarpeen, ihmeet olisi.

Ja eikun jatketaan, kun ei muukaan auta.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moikka!

Olen ihan varma, että kyllä siut muistaa kuoltuasi monikin ihminen. Sitä varten ei tarvita merkittäviä tekoja, hienoa uraa tai kansikuvaelämää. Itte ainakin yritän ajatella niin, että riittää kun selviydytään ja siinä sivussa kohdellaan hyvin kanssakulkijoita.
Mukavaa että olet löytänyt vapaaehtoistyön kisujen parissa, se varmaan palkitsee ja antaa paljon. Itselläni on kotona kaksi omalla tavallaan haasteellista kisua, joille halusin antaa kodin kun ajattelin, että jos kukaan muu ei sit annakkaan...kun on omat haasteensa molempien pidossa. Mut ihaniahan ne on,kun kotiudun töistä niin tiedän, että minnuu on odotettu <3
Mukavia talvipäiviä sulle ja voimia!

Susanna

Anni kirjoitti...

Jos ei muuta, kissat odottavat, että saavat ruokaa.
Silityksiä kisuillesi!