Kävin siellä lääkärissä. Terveyskeskuksessa. Olin varautunut mapilliseslla papereita. Oli B-todistusta ja haastattelua joka lähtöön. No lääkäri uusi reseptini, kirjoitti vielä diagnoosini ylös tiedostoon. Siinä sitten mietittiin sitä hoitosuhdetta, mitään ei ole tarjota. Tai no voin minä käydä viisikertaa psykiatrisenhoitajan kanssa juttelemassa, että pääsee akuuteimman ajan yli.
Jee!
Minkä akuuteimman?
Eli vahvistui sekin asia minkä kyllä tiesin. Apua ei ole saatavilla.
Vaikka olen sen aina tiennyt, niin se on todella masentavaa kuultavaa.
Jospa vaikka iskisi ahdistus ja saisin paniikkikohtauksen tai olisin muuten vain varma, että nyt en kestä, mitä tekisin?
Soittaisin hätänumeroon ja sieltä viilettäisi ambulanssi henkilöstöineen minua katsomaan. No he huomaisivat, että olen avun tarpeessa, koska en ole humalassa, mutta huudan tuskaani suoraa kurkkua.
Sitten he kiikuttavat minut hyvin ystävällisesti ambulanssilla päivystykseen.
Päivystyksen lääkäri haastattelee minua ja tekee masennuskyselyn. Kyselyn tuloksena lääkäri antaa ehkä yhden diapamin ja lähettää kotiin. Mitäs muutakaan siinä voisi?
Se on jotenkin hyvin masentavaa ja ahdistavaa. Tämän kanssa nyt vaan sinnitellään loppuelämä ja jos et halua sinnitellä, niin ole hyvä ja tapa itsesi.
Minut on kirjoitettu eläkkeelle, joten en ole edes oikeutettu kelan kuntoutukseen.
Ja koska olen eläkkeellä tulot ovat hyvin pienet, niin ei ole mitään mahdollisuutta käydä omakustanteisesti terapiassa.
Ja kun jos se oireilu edes olisi kausittaista, mutta kun ei. Ja ehkä jos tämän kaiken keskellä ei olisi niin helkutin yksin.
Pitää muuten tässä kohtaa kiittää toista hullua kissanaista, joka jaksaa olla tukenani ja jonka kanssa voi heittää hurttia huumoria, ambulanssimies-kaveria, joka jaksaa viestejäni ja minua, vaikka ei olla koskaan nähty ja lääkäriystävääni, joka on aina valmis tulemaan hätiin.
He ovat minun tukiverkostoni. Vaikka heitä on vain kolme, niin se riittää minulle. Ei se määrä vaan se laatu. Nämä ystävät eivät muuten keskenään tunne toisiaan.
Täällä on muuten satanut parina viime vuorokautena n. 20 cm lisää lunta, ei kamalasti nosta mieltä, kun tuntuu, että tämä ikitalvi ei lopu koskaan. No kyllä se lumi ehkä juhannukseksi sulaa, toisaalta jos tämä kevät ja kesä on samanlainen kuin viime vuona en olisi niinkään varma.
Kerrostaloon jossa asun on myös tulossa putkiremppa senkään ajatteleminen ei mitenkään nosta mieltä, lähinnä se olemattoman rahan meno. Onneksi toinen kissanainen lupasi, että tarvittaessa saan kortteerata heillä remontin ajan.
Onneksi valoisuus on lisääntynyt. Koiran kanssa käydessä lenkillä viiden aikaan ei tarvitse heijastimia ja huomiovaloja.
Tunti kerrallaan mennään eteenpäin ja aina sillä oletuksella, että huomenna on paremmin.
